John Adamsin ja Sinfonia Lahden innostava kohtaaminen

John Adams ja pianosolisti Mirka Viitala partituurin kimpussa Sibeliustalossa. @Jari Kallio

Sinfonia Lahden uusi nykymusiikkisarja Fokus käynnistyi torstaina säveltäjä-kapellimestari John Adamsin vierailukonsertilla, jonka erinomaisen ohjelman päänumerona kuultiin todellinen aikamme klassikko, vaikuttava orkesteritriptyykki Harmonielehre (1985). Reilun kolmenkymmenen vuoden kuluessa Adamsin neljäkymmentäminuuttisesta sinfoniasta on tullut säveltäjänsä suosituin orkesteriteos.

Harmonielehren menestys on ollut ehdottomasti ansaittua, sillä sen minimalismista ja koko 1900-luvun orkesteri-ilmaisusta kohoava sinfoninen näkemys on raikkaudessaan vertaansa vailla. Arnold Schönbergin kuuluisaan teoriaopukseen otsikollaan viittaava Harmonielehre on myös kunnianosoitus niin Jean Sibeliukselle kuin Gustav Mahlerillekin.

Adamsin omassa tuotannossa teos jatkaa siitä mihin laaja kuorosinfonia Harmonium (1981) jäi. Harmonielehren ulompien osien pulsatiivinen rytmiikka ja kimmeltävät harmoniat saavat vastaansa hitaan osan autiuden ja tuskan, joiden läpitunkevaa voimaa kuvaa sattuvasti keskimmäisen osan otsikko The Anfortas Wound. 

Harmonielehre syntyi purkauksen lailla pitkittyneen luovan blokin päätteeksi, kuten ensiosan avauksessa täysimittaisen orkesterin jyskyttävät e-mollisoinnut koko olemuksellaan julistavat, manaten teoksen soivaan asuunsa vastaansanomattamalla voimalla. Rytmiikka ei ole Adamsille pelkkä ele, vaan musiikin perustavanlaatuinen ulottuvuus, jonka juurilta itse teos saa muotonsa ja sisältönsä.

Avauksen materiaalin kuljettua moninaisten orkesteritekstuurien läpi, kudoksesta alkaa erottua alati piteneviä soivia säikeitä, jotka johdattavat osan kohti sen lyyristä, uhkeasti soivaa keskitaitetta. Tästä raukeasta maisemasta alkaa jälleen vähitellen kohota pulssimaisia kulkuja, jotka kutsuvat alun rytmit unestaan tuomaan parikymmenminuuttisen osan katarttiseen päätökseensä.

Säveltäjän johdolla avausosa sai orkesterilta lumoavan tulkinnan, jonka säkenöivä liikevoima ja melodinen kauneus avautui vapautuneesti ja riemukkaasti.

Toisen osan avauksen alluusio Sibeliuksen neljänteen sinfoniaan (1910-11) on merkillepantava. Aavemaisen läpikuultavasta sävelkudelmasta hahmottuvat aiheet leijailevat sointiusvassa, jonka harmoniset jännitteet tihenevät alati osan edetessä. Adamsin kaksitoistaminuuttinen Parsifal huipentuu järisyttäviin orkesteripurkauksiin, jotka viittaavat viiltävässä tuskasaan Mahlerin keskeneräisen kymmenennen sinfonian adagioon. Purkauksien jäljiltä musiikin haituvat leijuvat vielä hetken ilmassa tihentyen lopulta pimeydessä kaikuviksi raskaiksi päätössoinnuiksi.

Erityislaatuista sibeliaanista osaamistaan hyödyntäen Sinfonia Lahden muusikot tarjosivat mitä vaikuttavimman näkemyksen The Anfortas Woundista. Yhdessä Adamsin kanssa orkesteri muovasi osasta huikean sinfonisen draaman, jonka intensiteetti ja haavoittuvuus piirtyivät ainutlaatuisen terävästi.

Meister Eckhardt and Quackie -päätösosan parantava unimaisema tuo vapautuksen pimeydestä. Orkesterin soittamana kosmisen kehtolaulun lailla avautuva osa kimmeltää tähtipölynä, liki aineettomana sävelpilvenä. Harmonielehren viimeinen muodonmuutos käynnistyy osan puolivälissä, kun pulssimaiset soitinkulut alkavat jälleen hahmottua harmonisesta usvasta. Liike-energia kasvaa kasvamistaan, kunnes orkesterista on tullut keskipäivän auringossa kylpevä väikkyvä sointimeri, jonka majesteetillinen aaltoliike tuo teoksen vaikuttavaan päätökseensä.

Päätösosasta on vaikea kuvitella mieltä ylentävämpää esitystä kuin lahtelaisten ja Adamsin Sibeliustalossa tarjoama elämys. Matka alun tuudittavasta hellyydestä viimeisten partituurinsivujen haltioitununeeseen riemuun oli kertakaikkisen puhutteleva innostaen yleisön osoittamaan seisaaltaan suosiotaan säveltäjän saadessa palata näyttämölle kerran jos toisenkin.

Konsertin alkupuolen ohjelma puolestaan toi yhteen Maurice Ravelin ja Philip Glassin teokset. Glassin mainio, Poulenc-henkinen Konsertto kahdelle pianolle ja orkesterille syntyi Los Angelesin filharmonikoiden tilauksena Labeque-sisaruksille, jotka kantaesittivät teoksen Disney Hallissa Gustavo Dudamelin johdolla keväällä 2015.

Kolmiosaisen konserton muoto poikkeaa jossain määrin perinteisestä nopea-hidas-nopea kaavasta. Sen avausosa on kylläkin nopeahko ja energinen, mutta jälkimmäisten osien järjestys on käännetty, joten rytmisen pulssin kyllästämää keskimmäistä osaa seuraa vähäeleisen nostalginen finaali.

Säveltäjän muuta tuotantoa tarkasteltaessa konserton ilmeisiä sukulaisteoksia ovat kahdenkymmenen pianoetydin (1991-2012) kokoelman ohella konsertto saksofonikvartetille (1995) sekä ooppera Orphée (1992). Nämä varsin ranskalaishenkiset teokset tuovat vastaansanomattomasti mieleen nuoren Glassin oppivuodet legendaarisen Nadia Boulangerin kurissa ja nuhteessa Pariisissa.

Glassin tapa kirjoittaa kahden pianon kudosta on tulvillaan säveltäjälle tunnusomaisia aineksia, kuten päällekkäisiä kaksi- ja kolmejakoisia rytmejä, katkeransuloisia harmonioita sekä moninaisia arpeggiokulkuja. Orkesterisatsi on enimmäkseen varsin suoraviivaista, urkumaisiin äänikertoihin kerrostettua, mutta samalla syksyisessä kirpeydessään varsin viehättävää.

Konsertto on sävelletty jotakuinkin standardikokoonpanolle, joskin partituurista löytyy patarumpuosuuden ohella puuhaa peräti neljälle lyömäsoittajalle. Vaikka kaksoiskonsertto onkin läheistä sukua Poulencin vuonna 1932 kirjoittamalla samannimiselle teokselle niin orkestraationsa kuin harmonioidensakin kautta, on musiikkia vaikea kuvitella kenenkään muun kuin Glassin säveltämäksi.

Mirka Viitalan ja Emil Holmströmin käsissä Glassin kaksoiskonsettto sai elinvoimaisen tulkinnan, jonka notkea rytmiikka ja lyyrisiin kaarteisiin taipuva melodiikka oli nautittavaa kuultavaa. Pianistien peilatessa toisiaan mietteliään oivaltavasti orkesteri ja Adams pukivat pianotekstuurin värikylläiseen orkesteriasuun, jonka sointimassa oli alati tarkoin balanssissa solistien osuuden kanssa. Samassa hengessä avautui myös konserton huolellisesti artikuloitu rytmiikka tuoden musiikkiin oivallista kuulautta.

John Adamsin vierailu oli Sinfonia Lahden syyskauden juhlahetki. @Jari Kallio

Illan ensimmäisen puoliskon ranskalainen henki oli vahvasti läsnä jo avausteoksessa, Maurice Ravelin erinomaisessa koreografisessa runoelmassa La Valse (1919-20). Tämä wienervalssin innoittama huikea kaksitoistaminuuttinen orkesterikuvaelma on eittämättä säveltäjänsä hienoimpia teoksia, jonka unenomainen musiikillinen aihe pääaihe ilmestyy kuin usvien kätköistä rakentuen hehkuvaksi, 1800-luvun tanssisalin liki elokuvamaiseksi panoraamaksi.

Ravelin partituurin avaavat kontrabassot, joiden etäisen murinan joukosta tiivistyy esiin teoksen rytminen peruspulssi. Puupuhaltimet, ylemmät jouset ja patarumpu liittyvät mukaan musiikin kasvaessa vähitellen koko orkesterin kinesteettiseksi sävelrunoksi. Alun valssiaihe saa yhä kiihkeämpiä sävyjä, toistuen toistumistaan alati tihenevien sointikuohujen kietoutuessa sen itsepintaiseen rytmiikkaan. Lopulta musiikki ajautuu itsetuhoiseen kierteeseen, kunnes sen alati kiihtyvä liike jysähtää päätössointuunsa.

Olkoonkin, että Ravel palasi päätöksen musiikillisen eleen makaaberiin aikakauden lopun dramatiikkaan niin Bolerossa (1928) kuin Konsertossa vasemmalle kädelle (1929-31), voimakkaimman vaikutuksen se tekee ehkäpä kuitenkin La Valsessa.

Adamsin ja orkesterin näkemyksessä yhdistyivät värikäs orkesterikerronta ja syvä arkkitehtuurin taju. Ravelin kinesteettinen runoelma kieppui vääjäämättömästi taitteesta toiseen kerryttäen soivaa energiaa samalla, kun orkesterikudos piirtyi terävin värein ja taiten eritellyin harmonioin. Näiden sointihyveiden ansiosta yleisö sai nauttia Ravelin orkestraation yksityiskohdista tavallista eritellymmin.

Kaikkiaan ilta Sibeliustalossa oli erittäin onnistunut. Lahtelaisyleisö tuskin pistäisi pahakseen, vaikka  Adams saataisiin houkuteltua orkesterin eteen toisenkin kerran. Näillä muusikoilla kun vaikuttaisi olevan toisilleen annettavaa useammankin konsertin verran.

Jari Kallio

Sinfonia Lahti Sibelustalossa 7.10. John Adams, kapellimestari, Mirka Viitala, piano, Emil Holmström, piano. Konsertti on katsottavissa orkesterin sivuilla: https://www.sinfonialahti.fi/cl_tallenne/fokus-john-adams/