Lehviä ja pisaroita – Eloa jatkaa kamarimusiikin dramaturgian tutkintaa impressionistisella konserttifilmillään

Kuvakaappaus Veteen pudonnut kuu -videolta.

Elokuva-arviot ovat toistaiseksi ymmärrettävästi puuttuneet Rondon arviokategorioista, mutta kaikelle on ensimmäinen kertansa. Kulttuurikomppania Eloan puolituntinen Veteen pudonnut kuu jatkaa musiikkivideoidensa avaamaa suuntaa siitä, mitä kamarikonsertti voi visuaalisesti olla.

Pari-kolmekymppisten muusikoiden Kulttuurikomppania Eloa on ollut virkeä tuulahdus tavanomaisen taidekonsertin raamista poikkeavilla, usein kokeilevilla ja ajankohtaisilla konsepteillaan, jotka eivät kaihda huumoriakaan. Syksyllä Eloa julkaisi musiikkivideon, tai omien sanojensa mukaan musiikkilyhytelokuvan, taiteellisen johtajansa Heta Ahon Kolmesta laulusta Edith Södergranin runoihin.

Tammikuun lopussa ilmestynyt, hämärässä mutta vehreässä Helsingin Talvipuutarhassa kuvattu Veteen pudonnut kuu laajentaa Södergran-laulujen estetiikkaa, jossa rekvisiitan valinnoilla haettiin runojen syntyajan tunnelmaa, mutta samaan aikaan esiinnyttiin teollisuushallissa nykyaikaisten mikrofonien ja tablettitietokoneiden kanssa. Musiikillisesti kantava ajatus Veteen pudonneessa kuussa on impressionismi, jota ehtana edustavat Claude Debussyn Syrinx, La mer est plus belle ja La cathédrale engloutieLili Boulanger’n RefletsPhilippe Gaubert’n Trois aquarelles ja Sulho Rannan Japanska akvareller, kaikki vuosilta 1891–1928. Myös esiintyjien – sopraano Iris Candelaria, tenori Taavi Oramo, sellisti Joasia Cieślak, huilisti Livia Schweizer, pianisti Matleena Nyman – “nälkätaiteilija-asut” viittaavat määrittelemättömään 1900-luvun alun aikaan. Veden, värin ja vehreyden teemoihin upeasti solahtavat Björkin Oceania ja Turkka Inkilän tässä ensi kertaa kuultava Kuulaulu päivittävät omilla tavoillaan impressionismia 2000-luvulle.

Talvipuutarhan väri ja runsaus sointuu yhteen musiikin kanssa: todella mainiosti valittu ja esitetty kokonaisuus harvinaisin herkuin! Ilahduttavia ovat pienet yksityiskohdat, kuten putoilevien vesipisaroiden luplutus, puiden lehvästöjen takana vilahtavat tanssijat Oceaniassa, kukkien asettelut ja pianon koneiston narahdukset.

Neljännen seinän rikkominen ei ainoastaan varsinaisen tallentamisen, vaan myös historiallisen dramaturgian suhteen tuo mieleen Carlos Sauran tanssielokuvien hämärtyneet toden, tarinan ja näyttämön rajat, ja kaukaa haetummin Sofia Coppolan tai Baz Luhrmannin elokuvien anakronismit. Mitä siis ohjaaja Aho on halunnut tehdä? Lyhytelokuvissa, joita musiikkivideoiden omalla tavallaan voi myös katsoa olevan, yleensä luodaan illuusio, irrallinen keinotodellisuus, jossa ei mikrofoneja tai kameroita näy, soittajat ja laulajat hoitavat homman huuli- ja soittosynkkana ennalta äänitetyn audion päälle, ja useilla otoilla saadaan valinnanvaraa kuvakulmiin. Isonkin budjetin konserttiliveissä perusajatus puolestaan on, että mitä kuullaan, myös nähdään “oikeasti”: tässä on yleisö, tässä mikrofonit.

Veteen pudonnut kuu sijoittuu kenties siis jonnekin draamallisen konsertin kategoriaan, jossa musiikille luodaan kehyskertomusta visuaalis-narratiivisin tehostein – mutta itse filmauksessa alleviivataan monella tavoin, myös muun muassa leikkaamattomilla otoilla per kappale, että kuva ja ääni ovat samasta puusta. Tätä polkua ei loputtoman pitkälle pysty laajentamaan, ja olisikin mielenkiintoista nähdä Eloa seuraavaksi syleilemässä myös elokuvataiteen illusorisia keinovaroja ja niiden suomia mahdollisuuksia.

Santeri Kaipiainen