Korkeimmat miesäänet astuvat näyttämölle

 

Franco Fagioli Giulio Caesarin roolissa.

Kontratenorien nousu marginaalisista enkeliäänistä oopperan dramaattisiksi virtuooseiksi on klassisen laulukulttuurin kiinnostavin ilmiö viimeisten 20 vuoden aikana. Nyt estradille asuvat myös aidot miessopraanot. Uudet levyt kertovat kastraattien bel canton uudesta kukoistuksesta.

 

Kontratenorien uuden sukupolven huikea taitoloikka koskee koko laulutekniikkaa. Enää heitä ei voi syyttää honteloäänisiksi, vaan heille on kehittynyt kyky käyttää laulussa koko kroppaansa, mikä kuuluu resonanssin parantumisena ja värien monipuolistumisena. Fakin sisälle on muodostunut erilaisia äänityyppejä, ja uusia huippukykyjä ilmaantuu koko ajan.

Edellytykset kysynnälle ja kukoistukselle on tuonut tietenkin barokkioopperan buumi. Kontratenoreista on tullut uskottavia kastraattilaulajille kirjoitettujen roolien tulkitsijoita. Aiemmin niitä lauloivat lähinnä mezzosopraanot, jotka nyt ovat joutuneet kilpailussa alakynteen. Vaikka kastraattien taidetta ei saakaan takaisin, kontratenorit ovat saaneet aidon kosketuksen siihen androgyynisyyteen ja ihmeen tuntuun, joka oli heidän suosionsa salaisuus.

Äänityyppi on kiehtonut myös nykysäveltäjiä. Philippe Jaroussky ja Anthony Rolf Constanzo loistivat Kaija Saariahon Only the sound remains -oopperassa. Philip Glass sävelsi faarao Akhnatenin roolin kontratenorille, ja teos nähdään helmikuussa 2021 ensi kertaa Suomessa Opera Boxin ja Skaalan yhteistyönä. Siinä nimiroolissa on unkarilainen, Sibelius-Akatemiassa opiskeleva Zoltan Darago.

Korkeiden miesäänten leipomoksi on yllättäen noussut Etelä-Amerikka. Kontratenorien tähdeksi kohonnut Franco Fagioli on argentiinalainen, ja kahdesta hiljattain esiin tulleesta miessopraanosta Samuel Marino on venezuelalainen ja Bruno de Sá brasilialainen. Viimeksi mainittu lauloi Helsingin barokkiorkesterin Irene-produktiossa uudenvuodenaattona, ja Fagioli on tulossa Turun musiikkijuhlille omalla resitaalillaan 4. lokakuuta.

Fagioli, Marino ja de Sá ovat äänialaltaan sopraanoja, mutta he eroavat toisistaan. Fagioli on tessituraltaan laajin, ja ainoana heistä hänellä on kyky yhdistää sopraanon korkeudet rintarekisterin jännitteiseen tummuuteen ja dramaattisuuteen. Nuoremmat Marino ja de Sá ovat äänenväriltään kapeampia mutta kirkkaita ja vielä korkeammalle kurkottavia.

Kaikkia kolmea yhdistää se, että laulua kuunnellessa ei ole hetkeksikään mieleen, että he laulaisivat falsetissa vaan ihan omalla, luonnollisen heleästi resonoivalla äänellään – joka vain sattuu olemaan korkea, kevyt ja äärimmäiseen kuviovirtuositeettiin taipuva.

Äänenmurros tuntuu vain jääneen väliin, ilman kastraattien inhimillistä uhrausta.  Monilla alttoa laulavilla kontratenoreilla falsettirekisteri saattaa tehdä jotenkin puolittaisen sameasti soivan vaikutuksen. Sellaisten aika on nyt ohi – kaikki on kiinni lahjoista ja koulutuksesta.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi