Arvio: Musica novan laboratorio rajavyöhykkeillä

Musica.nova
Tyondai Braxton ja modulaarisyntetisaattori. Kuva: Maarit Kytöharju

Muusikkojen liiton pyörittämä G Livelab tarjosi erinomaisen ympäristön Musica nova Helsingin ensimmäisen viikon kuudelle klubikonsertille. Laadukkaalla äänentoistolla rakennetussa akustiikassa kohtasivat konsertti- ja populaarimusiikki sekä elektroniikan eri muodot.

 

Äänitysteknologian ja äänen prosessoinnin kehitys viimeisen vuosisadan aikana on emansipoinut äänen koko olemuksessaan. Kun soiva todellisuus voidaan purkaa osatekijöihinsä sekä rakentaa tai muovata uudeksi, raja-aitoja kaatuu sekä traditioiden sisällä että niiden välillä. Tätä aihetta sivusi myös elektronisen musiikin artisti Matthew Herbert, joka soitti Helsingissä musiikkiaan Club Kaikussa, mutta saapui G Livelabiin keskustelemaan ja lukemaan André de Ridderin kanssa käsitteellistä kirjajulkaisuaan The Music. Se kuvittelee soittimista vapaan albumin, jolla soivat inhimillisen kokemuksen äänet ja hiljaisuudet – globaalia epätasa-arvoa valottava luenta rytmittyi lumoavasti.

Uusinta Ensemblen konsertti esitteli kenttä- ja huoneäänitystä akustisten soittimien rinnalla hyödyntäviä teoksia. Suurimman vaikutuksen teki Ville Raasakan Traeumerei (2016), ”dokumentaarinen teos uniongelmista” Markus Hohdin hälyrikkaalle sellolle sekä elektroniikalle. Voimistetut huoneäänet, unettomuudesta ja unihalvauksesta kärsivien foorumitekstit sekä Heinrich Heinen runo särkyneen rakkauden halvaannuttamasta minästä sopivat yhteen kutkuttavan luontevasti. Niiden keskiössä on subjektiivinen kokemus.

Avajaisklubilla pääosassa oli sähkökitara. Minimalismin vaikutus kuului myös myöhemmissä konserteissa, ja alkuun kuultiin sen klassikko, Steve Reichin Electric Counterpoint (1987). Rajumpi ja moniarvoisempi teos on muun muassa IRCAMissa spektrisäveltäjien johdolla opiskelleen Fausto Romitellin Trash Tv Trance (2002), jossa yleisön suuntaan lähetetään sekä funkkaavia tyylilainoja että korvia riipivää täytettyä sointikenttää.

Kitaristi Aart Strootman oli elementissään loopatessaan äänimateriaalia, jota provosoitiin kitarasta mielikuvituksellisin tavoin. Yllätysnumerona kuullussa Strootmanin Giudeccassa (2016) sopraano Nora Fischer käytti sekä jazz-sointia että laajaa klassista ambitusta. Teksti oli Danten Infernosta, mutta musiikki lempeää.

Klubikonsertteihin sisältyi joitain muitakin yllätyksiä, joista yksi oli lauantain ohjelmaan sijoitetun Jan St. Wernerin lyhyt esitys jo perjantaina ennen pääesiintyjä Tyondai Braxtonia. Werner tunnetaan myös tanssimusiikkiduo Mouse on Marsista ja Braxton taiderockyhtye Battlesista, mutta esimerkiksi Amsterdamin STEIM-studiota johtanut Werner on lähempänä akateemista elektroakustista perinnettä. Lauantaina hän loi improvisoivan Korvat Auki ensemblen kanssa teoksestaan Felder (2016) tapahtumarikkaudessaan läpitunkemattomia äänimaisemia, jotka pakottivat luopumaan lineaarisesta kuuntelutavasta. Häkellyttävä oli kuitenkin loppupuolella tapahtunut sointimaailman vaihdos tiheästä kuulaaseen, harmonisesti selkeämpään ilmeeseen.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi