Kohtalona Sibelius

Tekijä

2015-12-01

Kaikki hyvin Sibeliuksen varjossa
Vesa Sirén: Kohtalona Sibelius. Otava 2015, 416 s.

Sibelius taitaa olla enemmän tai vähemmän kaikkien Suomessa musiikin parissa askartelevien kohtalo. Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Vesa Sirénille hän tuntuu olevan ennen muuta intohimo, jonka syttymistä Sirén kuvailee kirjansa kahdessa ensimmäisessä luvussa.

Neljäs sinfonia, Lorin Maazelin ja Wienin filharmonikoiden levytyksenä, veti yhtä lailla rockin ja klassisen musiikin parissa viihtyneen nuoren Sirénin maailmaan, jonka hän tunnisti omakseen. Sirénin kuvaus ensikokemuksestaan vahvistaa sen viisauden, että nuoria vetävät taidemusiikissa puoleensa ne rankimmat jutut, Kevätuhrit, Mahlerit ja Sibelius peräänantamattomimmillaan, kuin ne söpöt ja yksinkertaiset teokset, joita on pidetty pedagogisesti oikeaoppisina houkutteluvälineinä neitseellisille kuulijoille.

Seuraava kova juttu oli Erik Tawaststjernan moniosainen Sibelius-elämäkerta. Sirén käy myöhemmin läpi myös teoksen puutteita ja heikkouksia, mutta sen sytyttävä vaikutus Siréniin niin kuin kaikkiin muihinkin syksyn Sibelius-kirjojen laatijoihin on ilmeinen. Kirjasarja nousee Sibelius-kirjallisuudesta majakan tavoin, mutta suhteutuu verrattaessa muihin monumentaalisiin säveltäjäbiografioihin, kuten vaikka H. C. Robbins Landonin Haydniin tai Henry Louis de la Grangen Mahleriin, kaikilla esikuvansa 1800-luvulla.

Paljon Tawaststjernan merkityksestä liittyy siihen, että hänellä oli käytössään ennen julkaisematonta ensi käden aineistoa. Se aiheutti hänen vahvan samaistumisen kohteeseensa, joka tuotti subjektiivisuutta, mutta teki sävellysprosesseista jännitysnäytelmiä ja nosti musiikkianalyyseissään lukijansakin Parnassolle. Useimmat Tawaststjernansa lukeneet näyttävät löytäneen sisältään pienen Sibeliuksen.

Siréniä voi luonnehtia Sibelius-faniksi tai jopa Sibelius-nörtiksi, mutta se ei tee hänestä epäkriittistä haihattelijaa. Kirjan pääosuudeksi voisi luonnehtia Sibelius-kirjallisuuden hyvin taustoitettua ja terävästi analyyttistä läpikäyntiä, jossa Tawaststjerna siis saa osakseen hänen ”palavan ihailunsa”.

Muut eivät pääse yhtä helpolla. Jos teoksiin on liittynyt konflikteja, ne nousevat pääosaan. Esimerkiksi Erkki Salmenhaaran Sibelius-kirja, jota Martti Turtola omissa tunnustuksissaan kiittää, käsitellään Seppo Heikinheimon plagiaattisyytösten valossa. Helsingin Sanomien pitkä linja pitää myös muiden kirjojen sekä uudempien levyjen arviointien referaateissa. Kirjakatsaukseen on ennättänyt mukaan syksyn 2015 julkaisuja, kuten Jenni Kirveen ja Matti Turtolan kirjauutuudet.

Sirénin kuvaukset viime vuosien Sibelius-löydöistä ja -saavutuksista päivittävät hardcorefaninkin tiedot tälle päivälle. Sibelius-levytyksien luotaus on tempovertailuineen ja suoritusarviointeineen ehkä vähän proosallisempi, mutta ohjaa lukijaa aitojen elämysten äärelle.

Kirjan takakansi esittää kysymyksen ”Mikä Sibeliuksen musiikissa kolahtaa?” Vaikka oikea vastaus on tietysti patarumpu, niin Sirénin teos antaa mahdollisuuden lähestyä Sibeliusta monesta suunnasta – ja innostua. Tietokirjana se on oiva täydennyspakkaus mihin tahansa Sibelius-kirjastoon ja ponnahduslauta lukijan omille Sibelius-tutkimuksille. Sirén näyttää, ettei ole yhtä Sibelius-monumenttia, vaan eri tulkinnoissa edelleen elävä säveltäjä, joka haastaa löytöretkille sekä dokumenttien että toivottavasti myös musiikin pariin.

Sibeliuksesta on tullut Suomen ja suomalaisten kohtalo monin tavoin. Sirén esittää, että maan laaja orkesteriverkko olisi syntynyt Sibeliuksen vaikutuksesta.

Hirtehisesti Sirén otsikoi kirjansa johdannon ”Sibeliuksen uhrit ry:ksi” muistuttamaan aiheensa massiivisuudesta rajatussa kansallisessa ympäristössään.

Sibeliuksen varjo on Suomessa ollut pitkä ja moni on sinne unohtunut tai musertunut. Jotenkin tuntuu, että tätä varjoa ovat ylläpitäneet muut kuin Sibelius itse, sillä maan rajojen ulkopuolella tuo varjo on muuttunut valoksi.

Antti Häyrynen