Taiteen vapauden puolesta

Harri Kuusisaari, Musiikkilehti Rondo Classicin päätoimittaja. harri.kuusisaari@rondolehti.fi

Sisältö 2-2021

Loppuvuoden 2020 kuumimmat kulttuurikeskustelut käytiin teatterin puolella. Ne kiertyivät identiteettipolitiikan ympärille ja laajenivat taiteen vapauden kysymyksiin: onko hyvää tarkoittavista asioista kuten tasa-arvosta, vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamisesta ja ilmastokriisiä vastaan taistelemisesta tullut poliittisen korrektiuden dogmeja, jotka aiheuttavat itsesensuuria? Ensin sitä pohdittiin Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmään liittyvien sotkujen yhteydessä: kuka saa esittää drag-hahmoa? Sitten kerrottiin, että Teatterikorkeakoulun opiskelijat eivät suostu käsittelemään Shakespearea ja muita klassikkoja, koska niiden miehinen, rasistinen ja kolonialistinen näkökulma ahdistaa.

En sukella monisyiseen keskusteluun muuten kuin toteamalla, ettei teatteri voi olla todellisuuden representaatio vaan rinnakkaisten maailmojen kenttä ja että näyttelijän ammattitaitoon kuuluu eläytyä monenlaisiin rooleihin, vaikka ne sotisivat omia käsityksiä vastaan. Nuorilla on vapaus katsoa taiteen kaanonia kriittisin silmin ja heidän oltava työssään rehellisiä itselleen, mutta hurmosliikkeitä täytyy varoa. Joku vertaa nuorten asennetta taistolaisuuteen, toinen näkee taustalla kapitalistipirun ja amerikkalaisen aktivismin cancel-kulttuureineen. Itse haluaisin luottaa nuorten riippumattomaan ajatteluun.

 

Nämä tapaukset ovat vain yksi haara kulttuurialan uudessa tiedostavuuden trendissä. Sen taustalla ovat mm. #metoo ja Black Lives Matter -liikkeet. Taiteen edistämiskeskukselle kaavaillaan nyt eettistä toimielintä väärinkäytöksiä kitkemään. Hyvä, jos käyty keskustelu seksuaalisesta häirinnästä on auttanut eteenpäin asiassa. Korrektin käytöksen tärkeyttä harva vastustaa, mutta kun mennään syvemmälle intersektionaalisen feminismin vaatimuksiin, ollaan vaikeampien kysymysten äärellä. Voiko taiteen itsellistä kehitystä ja laatukriteerejä alistaa sukupuoli- tai muun politiikan teolle? Viekö se kaltevalle pinnalle, jossa muidenkin, omasta mielestään oikeassa olevien liikkeiden vaikutusyritykset ovat yhtä sallittuja? Puolustaisin taiteen vapautta, sillä sen riistolla on julma historia.

 

Naisten asema ohjelmiston kaanonissa on ollut taidemusiikin puolella keskustelun pääjuonne, mutta he eivät ole ollenkaan ainut syrjitty ryhmä. Tämän lehden artikkelissa Antti Häyrynen tutkii, millaisia kuokkavieraita musiikin historiassa on. Syrjäytyminen voi johtua monista poliittisista, kulttuurisista, uskonnollisista, etnisistä tai seksuaalisuuteen liittyvistä syistä.

Sosiaalinen media on vienyt taiteesta käytävää keskustelua mustavalkoiseen suuntaan, jossa äärimmäisimpien ratkaisujen kannattajat huutavat kovimmin. Päätöksentekijät ja rahanjakajat ovat kautta aikain altistuneet yllättävän helposti tällaisille painostuksille. Tarvitaan avarakatseisia ja laajalti sivistyneitä puutarhureita, jotta kaikki kukat saisivat kukkia”, hän kiteyttää.

Yhtä asiaa kulttuurielämä ei pääse pakoon mihinkään poteroon: monikulttuurisuuden tuloa. Sille täytyy avata ovet, jos Suomi haluaa pysyä ”musiikin ihmemaana”. Kulttuurisen diversiteetin energisoiva vaikutus ulottuu koko kentälle, ja se auttaa uudistumaan. Tätä korostavat tässä lehdessä haastattelemamme Suomessa asuvat aasialaiset muusikot. Se ei tarkoita yhtään hyvistä kansallisista asioista luopumista. Onko musiikkielämässä sitten rasismia? Kyllä on, enemmän ja vähemmän näkyvää. Sen kitkemiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen. Lisää tästä seuraavissa Rondoissa.

Harri Kuusisaari

Pääkirjoitukset