Mistä kipinää muusikkoudelle?

Harri Kuusisaari, Musiikkilehti Rondo Classicin päätoimittaja. harri.kuusisaari@rondolehti.fi

Sisältö 5 – 2021

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian pääsykokeiden tulokset ovat saaneet aikaan hämmästelyä. Sisään päässeistä 21 puu- ja vaskipuhaltajasta suomalaisia on vain kolme. Sekä musiikkiteknologiassa että oopperakoulutuksessa heitä on yksi. Tämä ei tietenkään ole koko kuva, sillä osastot julkistavat tiedot eri aikaan, ja suurin suomalaisten joukko tulee esiin vasta kesäkuussa. Silti erityisesti puhaltajien osalta uutinen antaa aihetta itsetutkiskeluun. Onko paljon kehutussa Suomen musiikinopetuksen systeemissä siltikin jotain vikaa, jos into hakeutua musiikkialan ammattiin on romahtanut näin? Vai pitääkö syytä hakea alan yleisestä arvostuksesta, jolle koronakriisi on lukenut madonluvut?

Sibelius-Akatemiaa ei asiasta voi syyttää, sillä se pyrkii tasoon ja kansainvälisyyteen. Jos suomalaiset eivät ylitä rimaa, syytä on haettava muualta. Ajatus kansallisista kiintiöistä on huono, sillä opiskelu- ja työmarkkinat musiikin alalla ovat globaalit. Lähes kaikki pidemmälle pyrkivät suomalaiset muusikot ovat käyneet jo kauan täydentämässä oppiaan ulkomailla, ja Sibelius-Akatemia on viime vuosina pärjännyt hienosti kykyjen houkuttelussa tänne. Ulkomaiset opiskelijat ovat tuoneet sparrauksen ja uusien vaikutteiden ilmapiiriä. Professorikuntaankin ollaan vihdoin saamassa muita värejä sinivalkoisen lisäksi.

Sosiaalisuus on musiikinteon perimmäinen kipinä.

On yleisesti tiedossa, millaisen haasteen kilpailevien harrastusten runsaus ja muu nyky-yhteiskunnan hajottavuus tuo musiikin perusopetukselle. Tavoitteellisena se edellyttää myös työtä ja keskittymistä, kun nykyään kaiken pitäisi olla vain kivaa. Tilastojen mukaan musiikkiopistoissa aloittaneiden määrä ei ole juurikaan tippunut, mutta kenttätuntuma puhaltajien keskuudessa on toinen: etenkin vaskiin ja harvinaisempiin puhaltimiin on vaikea saada oppilaita. Tähän liittyy itsenäisinä toimivien puhallinorkesterien määrän lasku, ja korona on laittanut loputkin pillit pussiin.

Yhteissoitossa on puhallin- ja jousikulttuurin ydin. Kuka jaksaa hinkata kappaleita vain yksityistunnilla? Sosiaalisuus on musiikinteon perimmäinen kipinä monille nuorille, ja yhteisten elämysten merkitystä korostavat myös musiikin hyötyjä käsittelevät tutkimukset. Yhteissoitto tulisi ottaa entistä selkeämmin musiikinopetuksen lähtökohdaksi ja satsata siihen nykyistä enemmän resursseja alkeistasolta lähtien. Se voisi vaatia uudenlaisia järjestelyjä ja vanhempien tuloa tukijoukoiksi, mutta into musiikkiin varmaankin lisääntyisi.

 

Joissakin musiikkiopistoissa orkesterityössä on jo pitkät perinteet, mutta koko maan tasolla on vielä tehtävää. Yksi mahdollisuus olisi tiivistää yhteistyötä koulujen kanssa, ja esimerkiksi Itä-Helsingissä, Kouvolassa ja Kuopiossa tästä on jo hyviä kokemuksia. Musiikkiharrastuksen leipominen koulupäivän sisään helpottaisi paljon oppilaiden ja perheiden arkea. Kouluorkesterit ovat monessa maassa koko musiikin harrastustoiminnan elinvoimainen kasvualusta – miksi ei Suomessa? Ei kai vain ”elitismin” pelko kalva taustalla?

Takaisin Sibelius-Akatemiaan, jonka tilanne on herättänyt huolta suomenkielisten opettajien valmistamisesta musiikkiopistoihin. Pedagogeille on ehdotettu jopa omaa linjaa. Sitä sopii pohtia, kunhan akatemiaan ei tule kahden kerroksen väkeä. Hyvä musiikinopettaja ei ole välttämättä sama kuin hyvä taiteilija, mutta usein juuri itse läpikäyty taiteellinen työ antaa parhaat eväät välittää asioita eteenpäin ja olla inspiroivana esimerkkinä. Tämän soisi muistettavan myös ammattikorkeakouluissa.

Harri Kuusisaari

Pääkirjoitukset