Kulttuurinen avoimuus on tärkeintä

Harri Kuusisaari, Musiikkilehti Rondo Classicin päätoimittaja. harri.kuusisaari@rondolehti.fi

Sisältö 10 2019

Klassisen musiikin sukupuolinäkökulmat herättävät aina kiinnostusta. Nyt siitä on löytynyt taas tuohta syksyiseen uutispulaan: Hufvudstadsbladet laski ensin naissäveltäjien osuutta orkesterien ohjelmissa, ja HS tuli perässä. No, eiväthän tulokset mairittelevia olleet: kolme ja 4,5 prosenttia. Marjukka Malkavaaran kokoamassa tilastossa taas laskettiin sukupuolijakautumia 25 klassisella festivaalilla. Naissäveltäjät saivat viiden prosentin osuuden ohjelmista, ja naismuusikoiden osuus esiintyjistä oli 34 prosenttia. Festivaalijohtajien parissa naiset pääsivät 24 prosenttiin.

Naissäveltäjien aliedustukselle on selkeä syy: murskaava enemmistö konsertteja hallitsevasta musiikista on ajalta, jolloin naisen paikka yhteiskunnassa ei ollut itsenäisen luomistyön huipulla. Nykysäveltäjien osalta tilanteen pitäisi korjaantua vuosi vuodelta, mutta siinäkin tulee esiin ongelma: naisten into hakeutua opiskelemaan sävellystä on laimea. Tätä ei voi kuitata vain valitellen, vaan syihin on pureuduttava. Asennetason korjausliike lähtee musiikkiopistosta, ja nyt siihen on mahdollisuus, kun sävellys tulee tiiviimmin osaksi opintoja.

Valkoisen heteromiehen ylivallassa on karsimista.

Keskustelussa ovat taas vilahdelleet sitovat 50-50 -sukupuolijakautumat ohjelmissa. Tasa-arvoon pitää pyrkiä, mutta kiintiöajattelu kääntyy itseään vastaan. Musiikin kvaliteetti ja osaaminen eivät tunne sukupuolta. Vaikka tikulla kaivelisin, en näe mitään naismaista Kaija Saariahon, Outi Tarkiaisen, Olga Neuwirthin, Liza Limin tai Unsuk Chinin musiikissa. Jokainen heistä on vain persoonallinen ja eri kulttuuria edustava musiikillinen ajattelija. Entä pitäisikö historian unohtamia naissäveltäjiä kaivaa enemmän esiin? Kyllä pitäisi, mutta ei taaskaan pelkän sukupuolen vaan musiikin kiinnostavuuden perusteella. Sama koskee katveeseen jääneitä miessäveltäjiä.

Koko sukupuoliasetelma pitäisi kääntää laajemmin kulttuurisen diversiteetin puolustamiseksi. Valkoisen heteromiehen ylivaltaa taidemusiikissa kannatta todellakin pitää kriittisesti silmällä. Missä ovat viime aikoina määrältään ja musiikkinsa laadulta nousseet aasialaiset säveltäjät konserttiohjelmista, jos maanosan muusikot kerran jo kelpaavat kaikkiin orkestereihin? Miksi Lähi-idän ja Aasian huippuunsa sofistikoituneita klassisia perinteitä ei kuule ja näe Helsingissä juuri ollenkaan? Missä on kokonainen jättimaanosa, Afrikka, institutionalisoituneen kulttuurin parista?

Diversiteetin tukoksena voi olla asenteita ja piilorakenteita, joiden läpivalaisussa olisi urakkaa kerrakseen. Ovatko suuret agentuurit syynä sille, että taiteilijan urasta halutaan turvallinen ja myyvä paketti, johon oudot säveltäjänimet ja maailmoja halaavat näkökulmat eivät mahdu? Onko orkesterien pelko siitä, että yleisö kaikkoaa, jos tuttujen klassikoiden asemaa horjutetaan, oikea? Yleisöstä tietenkin riippuu taidelaitoksen olemassaolo, mutta eivät sen mieltymykset ole kiveen hakattuja, vaan tarjonta muokkaa niitä. On pakko uskoa siihen, että kulttuurisesti avoin ohjelmasuunnittelu voi olla myös kannattavaa. Muuten ollaan jumissa.

Harri Kuusisaari


Pääkirjoitukset