Ylpeys ja ennakkoluulo

Anna Hoffrén, Suomen Musiikinopettjien Liiton (SMOL) puheenjohtaja.

 

Seminaarin vierustoveri aloitti keskustelun: ”On se kumma, että valtio tukee verovaroin oopperan kaltaista kuollutta taidemuotoa.” Äimistyin. Oopperan varauksettomana ja ylpeänä kannattajana esitin vahvan vastaväitteen. Selvensin puheena olevan taidemuodon olevan elossa ja mitä suurimmassa määrin kiinni nykyajassa. Seminaariseuralainen jatkoi: ”Veljenpojat räppäävät. Olen kuunnellut tekstejä, pojilla on asiaa.” Lähdimme istunnon väliajalle kohteliaasti ja jäisesti hymyillen.

Suomen Kulttuurirahaston teetti viisi vuotta sitten laajan kyselytutkimuksen, jossa kartoitettiin suomalaisten suhdetta taiteeseen ja kulttuuriin. Tutkimuksen tuloksena oli, että kulttuuri kiinnostaa kaikenikäisiä suomalaisia. Ikä, asuinpaikka tai tuloluokka eivät vaikuttaneet kiinnostukseen. Selvä enemmistö oli myös sitä mieltä, että taidetta on tuettava verovaroin. Kaikilla kulttuurin lajeilla on kannattajansa, esimerkiksi oopperaa seuraa yli puoli miljoonaa suomalaista. Kulttuuria ei voi millään mittarilla väittää eliitin harrastukseksi, Kulttuurirahaston yliasiamies Arjava totesi tutkimuksen uutisoinnissa.

Taiteen tehtävistä tärkeimpänä pidettiin viihdytyksen ja lohdun tuomista arkeen. Esteettisten kokemusten tuottaminen ja ihmisten yhdistäminen yhteisten kokemusten kautta olivat myös merkityksellisiä. Muutkin tehtävät, esimerkiksi yhteiskunnan epäkohtien kritisointi, saivat kannatusta. Koskettavimpien taidekokemusten joukossa mainittiin muun muassa ooppera, Kari Tapio ja Metallica. Listauksessa ei ole mainittu rap-artisti Cheekiä. Jos kysely olisi tehty hieman myöhemmin, olisi Jare Tiihonen riimeineen ollut varmasti mukana.

Tutkimuksessa tuli esiin, että aktiivisiksi luokiteltavat kulttuurin kuluttajat arvostivat ylimalkaan taiteilijoita enemmän kuin passiiviset kuluttajat. Tämä piti paikkansa niin suosituissa kuin pienten piirien taidemuodoissakin. Arjavan mukaan aktiiviharrastajien ryhmä on lähes kaikesta innostuneempi. ”Yksittäisten ihmisten arvostukset tietenkin voivat vaihdella paljon, mutta sellaista tyylisuuntaa ei löytynyt, jota suuri enemmistö ihailisi ja harrastajien ydinjoukko systemaattisesti väheksyisi.”

Selvä, kulttuurin suurkuluttajat arvostavat kaikkia taiteenmuotoja. Oliko seminaarin vierustoverini taiteeton absolutisti tai satunnaiskäyttäjä ja siksi ennakkoluuloinen? Voisiko veljenpoikien räppäys toimia porttiteorian tavoin? Teen epätieteellisen pikavertailun – mitä yhteistä on räppääjillä ja oopperalla: maailmaluokan tähdet, karismaattiset esiintyjät? Kyllä. Esittäviä taiteita? Kyllä. Tietty pukeutumistyyli? Kyllä. Areenakonsertit? Kyllä. Sankat ihailijajoukot? Kyllä. Vahvat vastakkainasettelut? Kyllä. Draamaa? Kyllä. Valtaapitävien kritisointia? Kyllä. skandaaleja? Kyllä. Yhtäläisyyksiä alkaa kertyä sitä enemmän mitä kauemmin asiaa tarkastelee. Erona se, että rapmusiikkia ei pidetä elitistisenä.

Mikä on oopperan elitistisen maineen syy? Tekeekö yhteiskunnan tuki taiteesta elitististä? Tenori, lavavirtuoosi Petri Bäckström puolustaa oopperaa: ”Ooppera taiteena ei ansaitse elitismin riippakiveä. Ooppera on musiikin kuningaslaji”, hän toteaa Savonlinnan oopperajuhlilla Kansan Uutisille. Lisäksi hän tuo esiin taiteen muodikkaat talous- ja terveysvaikutukset: ”Jokainen euro, joka taiteeseen sijoitetaan, tulee moninkertaisena takaisin. Eikä sovi unohtaa, että taiteella ja kulttuurilla on selkeästi myös terveyteen vaikuttavaa voimaa.” Vilkaisu tämänvuotiseen valtiovarainministeriön talousarvioesitykseen kertoo, että esitys orkestereiden, teatterien ja museoiden valtionosuudeksi on piiperoinen, 0,3 prosenttia Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalle ennakoidusta rahoituksesta. Kymmenisen vuotta sitten, 2009, osuus oli vielä 0,8 prosenttia. Valtiovalta ei siis ainakaan vielä usko taiteen terveysvoimaan.

Ennakkoluulojen purkutalkoot, kulttuurikokemuksilla Suomi kuntoon, voisi olla seuraavan hallitusohjelman otsikkona.

Toisaalta taiteen valjastaminen sote-vankkureita vetämään on absurdi ajatus, toisaalta – onhan terveysooppera jo tehtykin, Pikaparantola.

Anna Hoffrén