Virtuositeetin hyveet ja paheet

 

© Shutterstock

 

”Ollakseen enemmän kuin virtuoosi täytyy ensin olla virtuoosi”, sanoi Ferruccio Busoni. Monia virtuooseja kouluttanut Matti Raekallio pohtii käsitettä Paganinin, Lisztin ja Chopinin esimerkkien kautta.

 

Rondon edellisessä numerossa 1/2021 oli artikkeli Kiril Gersteinista. Jutussa puhuttiin myös virtuositeetista yleisellä tasolla. Aihe on niin kiinnostava, että sitä kannattaa pohtia laajemminkin.

Sanalla ”virtuoosisuus” on aikojen kuluessa ymmärretty kovin eri asioita. Nykyisin se liittyy ennen kaikkea taiteeseen, ja sillä tarkoitetaan tavallista suurempaa taidokkuutta, ’taituruutta’. Käsite on aiemmin ollut laajempi. Sanan kantana on myöhäislatinan ’virtuosus’, ’mainio’, jonka pohjana puolestaan on latinan ’virtus’ eli Otavan Uuden sivistyssanakirjan mukaan ’miehuus’ ja sittemmin hyve, kunto tai rohkeus. Käsite on irtautunut noista ammoisista, sotilaallis-sankarillisilta kuulostavista taustoistaan.

Esittävän taiteen piirissä virtuoosisuudella on nykyisin toisaalta vakiintunut ja toisaalta arvolatauksiltaan harvinaisen ristiriitainen maine. Yksiselitteistä on se, että ’virtuositeetti’ tarkoittaa erinomaista, korkeatasoista taitoa, musiikin piirissä esimerkiksi jonkin instrumentin käsittelyssä tai sitten vaikkapa laulamisessa.

Euroopan julkisen, virallisen musiikkielämän 1800-luku oli tunnetusti virtuoosi-instrumentalistien ja taiturillisten laulajien hallitsemaa aikaa varsinkin vuosisadan puolenvälin tienoilla. Kaikilla taiteen aloilla korostuivat samat arvot, joita taituriesiintyjät henkilöivät: yksilöllisyys, vapaus, individualismi, ”subjektiivisuus”. Siitä henkisestä ilmapiiristä käsin oli luontevaa kokea arvokkaiksi ja ihailtaviksi myös tavallisuudesta poikkeavat henkilökohtaiset taiteelliset taidot, joita huippuesiintyjät väsymättä demonstroivat.

Mutta reaktio oli väistämätön, kuten kaikille taidesuuntauksille aikanaan käy. Huomiota alettiin vähitellen suunnata entistä enemmän ”teokseen” (mitä se tarkoittaakin, eli: miten ’teoksen’ milloinkin koettiin olevan olemassa) ja entistä vähemmän esittäjään ja kuulijaan fyysisinä toimijoina. Sen ajattelutavan tuloksena ”virtuoosi” on joissakin yhteyksissä ollut melkein haukkumasana. 1900-luvun alussa julkaistu The American History and Encyclopedia of Music toteaa, että “virtuooseja houkuttelee jatkuvasti pyrkimys esitellä sopimattomasti loisteliasta tekniikkaansa, ja koska useat ovat langenneet kiusaukseen, monet ovat alkaneet pitää termiä ’virtuoosi’ lievästi halventavana, ja suurimmat taiteilijat yleisesti ottaen vastustavat määreen liittämistä heidän nimiinsä. 

Artikkelisitaatin sanavalinnat muistuttavat saman ajan raittiuspropagandan tyyliä, mutta tämä ei onneksi ollut ainoa yli sadan vuoden takaisessa julkisuudessa esitetty näkökulma. Yksi terävimpiä ja syvällisimpiä virtuoosisuuden merkityksen ymmärtäjiä oli Ferruccio Busoni, joka oli itse pianistina taituri vailla vertaa. Monissa kirjoituksissaan hän valotti sisältäpäin taituruuden arvoa ja olemusta, eivätkä hänen oivalluksensa ole vanhentuneet. Busoni sanoi mm.: ”Suuren pianistin on ennen kaikkea oltava suuri teknikko. Mutta tekniikka on vain osa pianistin taiteesta.” Ja toisaalla: ”Ollakseen enemmän kuin virtuoosi – täytyy ensin olla virtuoosi!

Busoni siis näki taiturillisen tekniikan välttämättömänä muttei riittävänä edellytyksenä taiteen tekemiselle. Olennaista on ehkä huomata se, että vastakkainasettelu elää nykyisinkin: virtuositeetin merkitystä ei vieläkään ole ymmärretty niin, että viime vuosisadalta perityt esteettiset kiistat olisivat lopullisesti ratkenneet.

Tilannetta ja käsitettä voi valaista kolmen käsite- ja henkilöparin yhdistelmällä. Samalla ehkä selviää jotakin siitä, miksi virtuoosisuus on joissakin piireissä herättänyt ja herättää yhä niin voimakasta torjuntaa.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Matti Raekallio