Myöhäisiän musiikkikasvatusta

Pakilan musiikkiopiston Kaisa Viitala on siirtänyt musiikkileikkikouluosaamisensa myös seniorikansalaisten pariin. Soittaminen sekä muistoja tuovat tärkeät laulut aktivoivat palvelutalon asukkaita.

 

Sydänsyksyn sateisena iltapäivänä alkaa Pakilakodin uneliaassa aulassa tapahtua. Musiikin maisteri, pianopedagogi ja varhaisiän musiikkikasvattaja Kaisa Viitala järjestelee soittimia – kanteleita, rytmimunia ja -kapuloita, kehärumpuja ynnä muuta – ja säätää kannettavaa äänentoistoaan kuntoon. Asukkaat saapuvat hoitajien avustamina omin jaloin, rollaattorein ja pyörätuolein. Jutustelu lisääntyy hiljalleen väkimäärän kasvaessa ja ohjelman alkua odotettaessa. Syyskuun alussa Pakilakodissa käynnistynyt Iloa musiikista -ryhmä on kokoontunut joka toinen viikko laulamaan, soittamaan ja tanssimaan yhdessä.

”Idea tuli alun perin musiikkiopistolta. Kaisa ehdotti, että alettaisiin pitää tällaista ’seniorimuskaria’, ja toiminta on tervetullutta. Pyrimme siihen, että asukastoiminta olisi moniaistista: itse tekemistä, kosketusta, liikkumista ja kuulemista”, kertoo asukastoiminnanohjaaja Saila Lehtonen.

Viitala oli saanut kipinän toimintaan Martin Wegelius -instutuutin vuosi sitten järjestämältä Musik som glädje i äldrevården -kurssilta. ”Sen vetäjät olivat tehneet tätä samaa työtä kuin minä nyt. Sain siitä valtavasti iloa ja energiaa, ja lähdin pohtimaan, kuinka tätä voisi toteuttaa musiikkiopiston kautta”, kertoo Viitala. Mistään uranuurtajaryhmästä ei hänen mukaansa kuitenkaan ole kysymys. ”Tällaista työtä tehdään muuallakin Suomessa, ja tutkimusta löytyy paljon siitä, kuinka tärkeää musiikki on hoivatyössä. Toivon, että hoitajatkin viljelisivät musiikkia osastolla, ettei tarvitse aina kahta viikkoa odottaa seuraavaa kertaa.”

 

Laulaminen virkistää selvästi

Tuokion käynnistyessä paikalle on saapunut noin tusinan verran Pakilakodin asukkaita sekä viisi hoitajaa. Viitala aloittaa tervetulolaululla itseään kanteleella säestäen, toivottaen jokaisen tervetulleeksi nimeltä yksi kerrallaan. Osallistujat yhtyvät lauluun, osa hennosti ja mumisten, osa kantavammin, mutta tervehdyssäkeistön osuessa omalle kohdalle ilo on herkässä. Aktiivisuus osallistujien kesken vaihtelee selvästi: osa on puheliaita ja virkeitä, toiset puolestaan vaiteliaampia ja passiivisempia.

Seuraava laulu Jos sun lysti on houkuttaa mukaansa taputtamaan, tömistämään ja laulamaan. Lasten muskareista tuttu laulu kajahtaa jo alkulaulua varmemmin. Suutarin emännän kehtolauluun tulevat mukaan myös rytmikapulat, ja sanat nousevat vaivatta hymynkareisille huulille, samoin kuin Asikkalan puisissa rattaissa.

”Minua on yllättänyt, kuinka moni lähtee osallistumaan itse, esimerkiksi soittamaan soittimia. Suurin osa on meiningissä mukana ja tekee itse. Musiikki on täällä selvästi se, joka koskettaa ja saa ihmiset liikkeelle”, Lehtonen kertoo. ”Vaikutukset näkyvät osallistumishetkellä, ja kenties jopa myöhemminkin päivällä. Se hyvä olo säilyy, joka musiikin myötä tulee, vaikka olisikin tuntia myöhemmin unohtanut, mitä oltiin juuri tehty.”

Meno päällä Pakilatalossa.

Kertomukset ja muistelu tärkeitä

Viitalan esitellessä sadeputkea soitin tunnistetaan edellisiltä kerroilta, ja Sataa sataa ropisee eli Nalle Puhin sadelaulu löydetään esimerkiksi sadeaiheisista kappaleista. Kappale on lähes kaikille jo entuudestaan tuttu. ”Pidän samantapaisesti alku- ja loppulauluja sekä toistuvia laululeikkejä kuin lastenkin kanssa työskennellessä. Toistuvuudella voi jäädä jonkinlainen muistijälki. Visioni on, että jotain vielä voisi oppia vanhanakin”, Viitala kertoo. Hänelle kuitenkin tärkeintä on, että tunnin aikana on laulettu, soitettu, naurettu – ja muisteltu. ”Pidän todella tärkeinä niitä spontaaneja, omaehtoisia kertomuksia, joita osallistujien joukosta nousee.” Tunnin tuokion aikana onkin osallistujien joukosta silloin tällöin kerrottu muistoja ja kaskuja.

Kokoontuminen loppuu yhteisiin tansseihin. Viitala soittaa pianon takana muutaman ikivihreän valssin hoitajien tanssittaessa Pakilakodin asukkaita. Koko tilaisuus päätetään vielä yhteiseen loppulauluun.

”Lastenlaulujen kaltaisista sävelmistä huolimatta en halua aliarvioida senioreita, aivan kuin en aliarvioi lapsiakaan. Jokaisella pitää olla kokemus siitä, että he ovat arvokkaita ja heitä kuunnellaan, iästä riippumatta”, Viitala painottaa. ”Nytkin, kun kysyin, mikä sadelaulu tulee mieleen, niin Sataa sataa ropisee tuli heiltä itseltään, ei tarjottuna. Se tuo muistoja lapsuudesta, ja ne ovat lämpimiä muistoja.”

Santeri Kaipiainen