Kosketinsoitinkylpy yllätti opettajankin

 

Päivi Vesalainen opastaa Eino Mäkistä cembalon saloihin.

Pakilan musiikkiopistolla on useita nuoria soittajia, jotka heti harrastuksensa alusta alkaen pääsevät cembalon, urkujen ja pianon pariin.

 

Toimisto- ja teollisuustilojen oloisten Pakilan musiikkiopiston käytävien erään oven takana odottaa yllätys. Isossa luokassa on flyygeli, jonka viereen on tuotu seisomaan spinetti ja kaksi cembaloa, joista toinen on vielä kunnostuksen alla. Seinän vierestä löytyvät vielä muutaman äänikerran urut. Kolmasluokkalainen Eino Mäkinen harjoittelee Meri Louhoksen Norsun keinu -alkeispianokappaletta cembalon ääressä yhdessä opettajansa Päivi Vesalaisen kanssa. Ennen tunnin loppua ehditään vielä soittaa myös barokkisäveltäjä Michel Corretten Fanfaari helpotettuna sovituksena. Eino on aloittanut juuri musiikkiopistolla cembalo-oppilaana.

”Olen ehtinyt soittaa muutaman helpon ja muutaman vaikeen kappaleen”, hän kommentoi. Kaikki luokasta löytyvät kosketinsoittimet ovat olleet käytössä. ”Kyllä mä tolla cembalolla eniten soitan, ja uruilla. En oikein tiedä, mikä on lemppari, mutta ainakaan ei piano.” Eino löytää nopeasti eroavaisuuksia soittimista. ”Cembalon koskettimissa on raskaampi se paino, niin että tuntuu kun niitä painaa. Urut on tosi kivat kun niissä voi vaihtaa ääntä.”

 

Soittoasento löytyy itsestään

Eino Mäkinen ei ole ainoa laatuaan Pakilassa. Pianon- ja cembalonsoitonopettaja, Sibelius-Akatemian vanhan musiikin koulutuslinjalta maisteriksi valmistunut Vesalainen on aloittanut musiikkiopistossa cembalovalmennuksen ja kosketinsoitinkylvyn, jossa aivan vasta-alkajatkin pääsevät soittamaan urkuja, pianoa ja cembaloa. ”Olin pyöritellyt ideaa useamman vuoden mielessäni. Cembalo-oppilaat ovat yleensä soittaneet pianoa jo melko pitkään, mutta aloin miettiä, että cembalo olisi todella hyvä aloittelijan kosketinsoitin. Siinä on kevyt kosketus, pienen lapsen kädelle tosi helppo soittaa, mutta silti hämmästyin siitä, kuinka käden oikea muoto löytyy paljon helpommin kuin pianon kanssa. Eikä kukaan paukuta koskettimia, koska äänen syttymisen tuntee sormissa, sen hetken kun kynsi nappaa kieltä, ja se herkistää lapsen kuuntelemaan.”

Alun perin pienenä soitintestauksena aloitettu kokeilu muuttikin Vesalaisen yllätykseksi oppilaiden kiinnostusta selkeästi. ”Olen huomannut, etteivät oppilaat halua muiden koskettimien jälkeen soittaa niin paljon pianoa. Se on niin tavallinen soitin, ettei se herätä mielenkiintoa ja innostusta samalla tavalla kuin harvinaisemmat urut, spinetti ja cembalo. Kyllähän lapset tulevat soittotunneille muutenkin innostuneena, mutta en arvannut, että he niin paljon haluavat soittaa eri kosketinsoittimilla!”

 

Uutta näkökulmaa ohjelmistoon

Läksyt – sekä helpotetut barokkisovitukset että tavanomaisten pianokoulujen kappaleet – soitetaan usein kolmella eri kosketinsoittimella, mikä tuo uutta kuulokulmaa oppilaalle.

”Uruissa pitää kuunnella tarkkaan, milloin ääni loppuu, ja eri äänikerroilla voi leikkiä. Kappaleiden luonne muuttuu, esimerkiksi Norsun keinukin kuulostaa yhtäkkiä enemmän lempeältä tuutulaululta. Lapsen kuuntelukyky kehittyy valtavasti. Lisäksi on kiva tehdä improvisaatiota eri äänikertojen kautta. Kimeät äänet voivat olla linnun laulua, ja jalkiolla soitetaan ukkosta tai karhun askeleita. Ihan eri tavalla lähtee lapsenkin mielikuvitus laukkaamaan.”

Soittimiin tutustuvat oppilaat ovat Vesalaisen mukaan ihmeissään astuessaan kosketinluokkaan. ”Pidän pianon kannet esittelyssä kiinni, ja ihmeen hiljaista on, kun kaikki keskittyvät cembalon ja urkujen äänten kuunteluun.” Kosketinkylpy on Vesalaisen mukaan tehnyt oppilaiden kotiväkeenkin vaikutuksen. ”Muistan sen ensimmäisen kerran, kun soitimme vanhemmille cembalolla kappaleen oppitunnin lopuksi, ja he olivat aivan mykkänä, suu auki! Sen jälkeen vanhemmatkin halusivat tutkia, miten soitin toimii. Kotona voi olla millainen koskettimisto tahansa, jonka kanssa opetellaan nuotit ja sormitukset, ja täällä sitten keskitytään sointiin. Onhan maassamme diplomicembalistejakin, joilla ei kotona ole ollut opiskeluaikana omaa soitinta. Urkureista puhumattakaan!”

Santeri Kaipiainen