(Iso)isällisellä otteella

 

Géza Szilvay opettaa Noora Lakkalaa Minifiddlers-studiolla Helsingissä. © Monika Hytti

Géza Szilvayn nousu viulupedagogiikan kärkinimeksi tapahtui sattumalta, yrityksen ja erehdyksen kautta. Viisikymmentä vuotta sitten Suomeen muuttanut Szilvay jatkaa yhä etäopetuksia ympäri maailmaa.

 

Eletään 1970-lukua. Nuorella viulisti-isällä on energinen pieni tytär, joka on valtavan kiinnostunut isänsä soitosta. ”Aloin suunnitella, miten voin opettaa hänen nuorelle iälleen sopivasti, lapsikeskeisesti, ja värien käyttö osana opetusta oli yksi idea. Eli tein isänä omille lapsilleni opetusmateriaalia, enkä voinut ajatellakaan, että tämä tulisi olemaan jokin menetelmä, joka painettaisiin kirjoihin jonain päivänä”, kertoo tämä isä, Géza Szilvay, vuosikymmeniä myöhemmin. ”Pedagogiikassani oli ja on ammattilaisuutta, mutta myös isällistä rakkautta.”

Eloisasta pikku tyttärestä Rékasta kasvoi ammattilainen viulusolisti ja viulunsoiton professori, ja ne opetusmenetelmät, joita häneen testattiin, muodostuivat myöhemmin jousisoitinopetuksen menetelmäksi, Colourstringsiksi, joka on levinnyt käyttöön ympäri maailmaa. Nimen taustalla on nuottien väritys sen mukaan, miltä kieleltä ne soitetaan.

”Colourstrings syntyi kokeilemalla, mikä toimii ja mikä ei. Myös lapset itse korjasivat ja keksivät ison osan sisällöstä”, Szilvay kertoo. Menetelmä pohjaa unkarilaisen Zoltán Kodályn (1882–1967) pedagogiikkaan, johon sisältyy paljon laulamista ja säveltapailua – ennen kaikkea kansanlauluja.

”Kodály sanoi, että kansanmusiikki on kaiken musiikin perusta ja lapsen toinen äidinkieli, ja Colourstrings-oppikirjoissa on siksi tyhjiä sivuja, joihin opettajat saavat etsiä ja kirjoittaa oman maansa kansansävelmiä, jotka ovat samaa vaikeustasoa kuin vihkojen kappaleet”, Szilvay kertoo. Häntä harmittaakin, että musiikin oppikirjoissa kansanmusiikin määrä on vähentynyt joka vuosikymmenellä.

”Kansanmusiikki ei tänä päivänä enää ole jokaisen suomalaisen ulottuvilla. Itä-Helsingissä on paljon maahanmuuttajaperheitä; jos he laulaisivat ja soittaisivat myös suomalaista kansanmusiikkia, ymmärtäisivät he syvemmin myös suomalaista kulttuuria.”

Szilvay ja Viuluviikarit Yleisradion studioilla tv-kuvauksissa 1979. Oikeimmanpuolisena tytär Réka Szilvay. © Ihmon arkisto

 

Perheestä silta Suomeen

Itsekin itähelsinkiläinen maahanmuuttaja Szilvay syntyi Budapestissa vuonna 1943 keskelle toista maailmansotaa ja eli varhaisteini-ikäisenä läpi vuoden 1956 Unkarin kansannousun.

”Kun olin lapsi, isäni opetti meille Sibeliuksen, Järnefeltin ja Kuulan kappaleita. Talvisota oli herättänyt Unkarissa suuria tunteita, ja isäni sekä isoisäni olivat ihastuneet Suomen sukulaiskansaan”, Szilvay muistelee. Hän suoritti Budapestissa tutkinnot sekä musiikista että oikeustieteestä.

”Perheemme jousikvartetti voitti 1960-luvulla kansallisen musiikkikilpailun, mitä kautta pääsimme esiintymään Suomeen. Jo sitä ennen veljeni Csaba oli päässyt kuuntelemaan Erkki Rautiota, joka soitti Unkarissa sellokilpailussa, ja rakastumaan hänen soittoonsa. Me pääsimme erikoisluvalla Sibelius-Akatemiaan – Csaba Erkin oppilaaksi ja minä Anja Ignatiuksen. Siihen aikaan ulkomaalaiset eivät saaneet virkaa kaupunginorkestereissa, joten Csaba meni opettamaan Jyväskylään ja minä Itä-Helsingin musiikkiopistoon.”

1970-luvun kasvavat esikaupungit olivat Szilvaylle otollista maaperää pedagogisten ajatustensa soveltamiseen. Viuluviikarit-ryhmän lisäksi oppilaista koottiin kuuluisuuteen noussut Helsingin Juniorijouset.

”1970-luvulla ajateltiin, että viulunsoiton voi aloittaa yhdeksänvuotiaana, ja oppilaat soittivat lähes aina yksin. Ajatukseni oli muuttaa opetusta yhteisöllisemmäksi. Sen tärkein rooli oli, että jo pienet lapset saivat soittaa moniäänistä musiikkia 5–6 oppilaan ryhmässä, jossa oli samalla kuitenkin mahdollista korjata tekniikkaa”, Szilvay kertoo.

”Juniorijouset oli optimaalinen ympäristö kasvaa musikaalisesti ja ihmisinä. Seura on yhtä tärkeä tekijä kehityksessä kuin lahjakkuus, sillä lapset ja nuoret motivoivat toinen toisiaan yhdessä oppiessaan. On tärkeää kuitenkin muistaa, että ryhmätuntimmekin perustuivat yksityisopetukseen, eli jokaisella oppilaalla oli myös oma henkilökohtainen soittotunti.”

Juoniorijouset 40 vuotta Finlandia-talossa 2012 © Markku Hyvönen

Television tähtitarha

Szilvayn veljesten 1970- ja 80-luvun oppilaista huomattavan moni on noussut kansainväliseksi solisti- tai kapellimestaritähdeksi: joukossa olivat mm. Pekka ja Jaakko Kuusisto, Linda Lampenius, Marko Ylönen ja Jan Söderblom.

”Aloitin opetuksen Kontulassa, ja lähes kaikista yhden ainoan lähiön 20–30 oppilaastani tuli ammattilaisia! Se ympäristö, jonka loimme Csaban kanssa, oli kuin paratiisi. Ne, joilla oli enemmän lahjoja, ruokkivat myös muita: Marko työnsi eteenpäin lahjakkuudellaan, samoin Kuusistot, ja Linda oli sosiaalisuudeltaan aivan fantastinen”, muistelee Szilvay.

Kun Yleisradion tuolloisen musiikkituottajan Brita Heleniuksen korviin kantautui, että Itä-Helsingissä kuplii uusi soittoilmiö, hän kävi seuraamassa Szilvayn tunteja ja ehdotti, että hänen opetustavastaan tehtäisiin TV-ohjelma. Viuluviikarit musiikkimaassa -sarjan ensimmäinen kausi lähetettiin vuonna 1979, ja se sai jatkoa vuonna 1986.

”Yksi menestyksen syy oli, että TV-kanavia oli vain kaksi, joten valinnanvaraa lastenohjelmissa oli vähemmän. Klassista musiikkia ja kansanmusiikkia kunnioitettiin ja lähetettiin paljon. Ainoa viholliseni oli kuvausten lakisääteiset tauot, jotka alkoivat juuri, kun kamerat olivat valmiita käymään!” Szilvay manaa.

”Suomen televisio edusti minulle valtavaa vapautta. Kommunistisen Unkarin radioon mennessä piti olla vähintään kaksi kertaa armeijan tarkastettavana, mutta Yleisradion studioon pystyi noin vain kävelemään, vahtimestareiden moikkaillessa.”

Minifiddlersin etäkoulutus Kiinaan heinäkuussa 2021. © Rami Heino

Etäopetuksen edelläkävijä

Muun muassa professorin arvonimellä, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I kunniamerkillä, Helsingin kulttuuripalkinnolla ja Suomen musiikkioppilaitosten liiton Aksentti-palkinnolla palkittu Szilvay jäi eläkkeelle Itä-Helsingin musiikkiopiston rehtorin ja Sibelius-Akatemian viulunsoiton opettajan työsuhteista vuonna 2010, muttei jäänyt lepäilemään laakereillaan.

Viulisti Maarit Rajamäen ideoima kansainvälinen Minifiddlers-etäopetus käynnistyi vuonna 2012: siinä opettajat ja opettajaopiskelijat saavat ensin pohjustuksen tunnin aiheeseen, seuraavat sitten ruudulta Szilvayn demonstraatiota Laajasalon studiolla, ja lopuksi opettavat itse saman aiheen omille oppilailleen. Ensimmäisen viiden vuoden aikana videolle tallentui 120 viikoittaista oppituntia.

”Olin aluksi vastahakoinen ajatukselle opettaa, kun 3–4 kameraa tallentaa koko ajan, myös kaikki virheeni, ilman mahdollisuuksia uuteen ottoon, ja sitä seurataan yli 12 maassa. Esiintymisjännitystä oli joka kerta”, Szilvay muistelee.

”Mutta se oli suuri menestys. Se oli ensimmäinen kerta maailmassa, kun etäyhteyden välityksellä pystyttiin niin hyvin seuraamaan 5–6-vuotiaiden soittajien viikoittaista musiikillista ja teknistä kehitystä. Ihmiset käyttivät sitä ympäri maailmaa jo ennen Covid-kriisiä.”

Euroopan jousiopettajayhdistyksen ESTA:n tuoreena puheenjohtajana Szilvay on saanut aitiopaikalta tarkastella etäopetuksen toteutumista pandemian aikaan. Itsekin hän opettaa yhteydessä ulkomaihin lähes joka viikko.

”Eräänä päivänä aloitin aamulla yhteydellä Australian Canberraan, sen jälkeen oli Soul, ja myöhemmin Tel Aviv, Lontoo, Köln, Färsaaret, Grönlanti, ja lopetin illalla yhdeksältä Alaskassa olevien osanottajien kanssa!”

Esimerkkitunnein tehtävässä etäopetuksessa pystyy demonstroimaan myös jousenkäytön korjausta. © Rami Heino

Nykyiseen soitonopetukseen Szilvay toivoisi vähemmän tehokkuusajattelua ja ylhäältä johtamista.

”Viulunsoiton opetus on kehittynyt itsenäisesti monen sadan vuoden aikana, joten ei sitä tarvitse keksiä uudestaan. Jatkuvat uudistukset usein häiritsevät soitonopettajan työtä. Myös liiallinen koneiden käyttö ja suurissa ryhmissä opettaminen tehokkuuden nimissä on vaaraksi soittotaidon tasolle. Yksilöllistä opetusta ei voi korvata.”

Szilvayn unelmana olisi tehdä vielä yksi musiikkiohjelma lapsille ja nuorille. ”Haluaisin vielä herättää Suomeen uutta kiinnostusta klassiseen viulunsoittoon. Ehdotimme kymmenen vuotta sitten Minna Lindgrenin kanssa tällaista ohjelmaa televisioon, mutta he kohteliaasti sanoivat, ettei se ole ajankohtainen. En tiedä, olisiko se tämän päivän lapsille liian naiivi. Mutta kyllä vanhakin saa unelmoida.”

Santeri Kaipiainen