Häpeän varjon kosketus

 

Kuvituskuva © Shutterstock

 

“Seksuaalinen häirintä on vähän kuin huumeongelma; monet sanovat, että ei meillä sellaista ole, mutta kun vähän pöyhii, niin on kuitenkin. Tavalla tai toisella jokaisessa oppilaitoksessa sitä on. Kyse on vain siitä, raportoidaanko tapauksista, puututaanko niihin, ja jos ei, kulttuuri ei kehity.”

Janne Murto, Pop & Jazz Konservatorion rehtori

 

Seksuaalinen häirintä on vitsaus, jolta mikään yhteiskuntamme toimiala ei ole varjeltunut. Eivät musiikkioppilaitoksetkaan. Kehitys on mennyt viime aikoina parempaan suuntaan, kun seksuaalinen häirintä on noussut yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Ongelma on alettu tiedostaa ja sen laajuus myöntää.

Töitä seksuaalisen häirinnän pois kitkemiseksi on kuitenkin koko ajan tehtävä kunkin yhteisön arjessa. Ei riitä, että asia todetaan juhlapuheissa tai tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmissa. Ilmiöstä pitäisi käydä säännöllisesti keskustelua ja organisaatioiden henkilöstöjä valistaa. Tapahtuuko musiikkioppilaitoksissa niin?

Ongelman laajuuden arvioinnin tekee hankalaksi se, että ilmoituskynnys on ilmeisen korkea. Häirinnän uhri kokee usein häpeää, eikä halua ilmoittaa asiasta, koska pelkää nimensä tulevan julki. Varsinkin nuori uhri voi kokea myös syyllisyyttä. Hän ei esimerkiksi välttämättä ymmärrä, että jos häiritsijä on aikuinen, niin syy on aina aikuisen, vaikka nuoren käytös olisi ollut jopa provokatiivista.

Tasa-arvovaltuutetun mukaan 61 % yläkoulun tytöistä ja 46 % yläkoulun pojista on kokenut seksuaalista häirintää. Ei siis ole mikään ihme, jos häirintätilanteita on tapahtunut myös musiikin harrastuksen yhteydessä, vaikka prosenttiluvut olisivat musiikkioppilaitoksissa huomattavasti pienempiä. Huhuja tilanteista, joissa joku opettaja on häirinnyt toisia opettajia tai sekaantunut oppilaaseen, on moni kuullut. Eikä savua ilman tulta.

#metoo-kampanja havahdutti ja pelästytti, puhutti ja kosketti. Ilmiö alkoi Yhdysvalloissa elokuvamaailman väärinkäytöksistä mutta levisi nopeasti käsittämään monia ammattialoja koko läntisessä maailmassa. Alkuvuodesta huomion alle joutui erityisesti Sibelius-Akatemia. Oppilaitoksen historia on seksuaalisessa häirinnässä synkkä, mutta sittemmin Sibelius-Akatemia on asettanut seksuaaliselle häirinnälle nollatoleranssin.

Mutta mikä on tilanne musiikkioppilaitoksissa? Jos ongelma on olemassa ja se tiedostetaan, niin onko sille yritetty musiikkioppilaitoksissa jotain tehdä? Suomen Musiikkioppilaitosten liitossa on oltu toistaiseksi kuulolla, mutta aiheesta ei ole vielä juurikaan keskusteltu, sanoo liiton hallituksen puheenjohtaja Jouni Auramo.

Tämän jutun kirjoittaja lähetti huhtikuussa kyselyn 97 musiikkioppilaitokselle, ja siihen vastasi 28 oppilaitosta. Vaikka vastausprosentti ei ollut paras mahdollinen, tämänkin otoksen perusteella voidaan tehdä suuntaa-antavia johtopäätöksiä vallitsevasta tilanteesta.

Kyselyn tarkoituksena ei ollut nostaa esiin yksittäisiä tapauksia, vaan selvittää, kuinka seksuaalisesta häirinnästä on käyty keskustelua musiikkioppilaitoksissa ja millaisiin toimenpiteisiin on ryhdytty mahdollisten ongelmien poistamiseksi ja ehkäisemiseksi.

Seuraavassa on kyselyn tulosten referointi.

1. Käydäänkö seksuaalisesta häirinnästä keskustelua musiikkioppilaitoksissa?

28 vastauksesta 18:ssa ilmoitettiin, että aiheesta on keskusteltu. Keskustelun muodot ovat vaihdelleet: joissakin oppilaitoksissa aiheeseen on paneuduttu perusteellisesti, joissakin taas aihetta on vain sivuttu esimerkiksi muiden henkilöstöasioiden yhteydessä.

2. Pitäisikö seksuaalisesta häirinnästä keskustella enemmän, vai ovatko asiat nykyisellään kunnossa?

Suurin osa vastaajista totesi, että asiat ovat kunnossa, mutta että informaatiota on henkilöstölle hyvä jakaa ja pitää asiaa esillä. Tarkkana pitää olla, koska “puhtaan pinnan alla näkymättömissä voi olla häirintää”. Avoimen ja rakentavan ilmapiirin merkitystä korostetaan. Yhdessä musiikkiopistossa oli käyty keskustelua siitä, kuinka oppilaiseen voi koskea opetuksen yhteydessä.

3. Onko rehtorin tietoon tullut, että oppilaitoksessa olisi esiintynyt seksuaalista häirintää?

Kuusi vastaajaa ilmoitti, että he ovat saaneet tietää seksuaalisesta häirinnästä omassa oppilaitoksessaan. Jotkut olivat kuulleet tapauksista, jotka olivat sattuneet ennen omaa rehtorikautta. Yksi kertoi, että tapauksia on ollut omalla rehtorikaudella muutamia.

4. Onko rehtori joutunut käsittelemään seksuaaliseen häirintään liittyviä ongelmia?

Kuusi vastaaja ilmoitti, että on joutunut käsittelemään seksuaalisen häirinnän tapausta. Kaksi vastaajaa kertoi joutuneensa reagoimaan tapauksiin kovalla kädellä. Toinen heistä on joutunut antamaan varoituksia ja päättämään yhden työsuhteen häirinnän takia.

5. Onko musiikkioppilaitoksella linjauksia, suunnitelmaa tai toimenpideohjelmaa seksuaalisen häirinnän poistamiseksi tai ongelmien ehkäisemiseksi? Entä millaisia nämä ovat sisällöltään?

Tämä kaksiosainen kysymys tuotti hyvin kirjavan joukon erilaisia vastauksia. Useat musiikkioppilaitokset ilmoittivat periaatteekseen nollatoleranssin seksuaaliseen häirintään. Kunnalliset oppilaitokset viittasivat kuntaorganisaation tai koulutusyhtymän tasolla tehtyihin linjauksiin ja toimenpideohjelmiin. Viidellä oppilaitoksella asia oli kirjattu tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmaan. Neljä oppilaitosta vastasi, että mitään linjauksia, suunnitelmaa tai toimenpideohjelmaa ei ole.

Arkaankin aiheeseen täytyy puuttua

Oppilaitosten ohjeistukset sisältävät usein menettelyohjeita häirintätapausten käsittelyyn. Seksuaalisen häirintätapauksen hoitamiseen on myös prosessikuvauksia. Yhdessä vastauksessa todettiin, että oppilaan ohjeistuksessa käsitellään häirintää ja kiusaamista ilman, että puhutaan erikseen seksuaalisesta häirinnästä.

Kyselyn perusteella saa sen kuvan, että seksuaalisen häirinnän ongelman olemassaolo kyllä tiedostetaan ja myönnetään, mutta osa oppilaitoksista ei pidä asian käsittelyä kovin ajankohtaisena. Osa taas tiedostaa riskit, jos asiaa ei pidetä esillä ja siitä ei tiedoteta (ongelma voi muhia pinnan alla), ja osalla oppilaitoksista on ollut selviä ongelmia ja niihin on puututtu kovalla kädellä.

Tämä tulos saatiin 28 musiikkioppilaitoksen vastauksista, mutta entä ne noin 70 muuta musiikkioppilaitosta? Aihetta pidetään varmasti arkaluontoisena, mutta eikö kuitenkin ole lopulta niin, että mitä enemmän seksuaalisesta häirinnästä keskustellaan, sitä enemmän arkaluontoisuuden ilmapiiri asian ympäriltä hälvenee?

Musiikkioppilaitoksissa on totuttu pohtimaan esimerkiksi opetuksen sisältöjä ja rakenteita ja uudistamaan niitä, mutta seksuaalisen häirinnän tyyppistä ongelmaa ei ole ehkä totuttu työstämään. Ongelman työstäminen on kuitenkin myös osa sen ehkäisyä. Asian esillä pitäminen auttaa myös pitämään potentiaaliset häiritsijät asioissa.

Opetushallituksella on materiaalia seksuaalisen häirinnän ehkäisemisestä, mm. julkaisu “Opas seksuaalisen häirinnän ennaltaehkäisemiseksi ja siihen puuttumiseksi kouluissa ja oppilaitoksissa” (Opetushallitus: Oppaat ja käsikirjat 2018:4a). Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilla on suoraan nuorille suunnattua informaatiota seksuaalisesta häirinnästä osoitteessa www.nuortennetti.fi. MLL:n informaatiota kannattaisi myös musiikkioppilaitosten hyödyntää.

Vaikka seksuaalinen häirintä ei suurinta osaa oppilaista tai opettajista koskettaisi, niin jos sitä esiintyy vähäisessäkään määrin, se sairastuttaa monia ihmisiä ja rapauttaa yhteisön moraalia.

Ongelma on niin monisyinen ja vaikea ja siinä liikutaan ihmismielen niin herkillä alueilla, että välttämättä edes oppilaitoksen johdolla ei ole ongelman käsittelyyn kunnollisia työvälineitä.

Viime kädessä on kuitenkin kyse siitä, elämmekö välinpitämättömyyden vai välittämisen kulttuurissa. Jos seksuaalisen häirinnän, ja kaikenlaisen ahdistelun ja kiusaamisen ehkäiseminen otetaan vakavasti, silloin yhteisöä kannattelee välittämisen kulttuuri, jossa nuoren on hyvä kasvaa ja kehittyä, ja aikuisen nauttia työstään.

Välittäminen vaatii oppilaitoksen johdolta johdonmukaisuutta ja asioihin puuttumista joskus kovallakin kädellä. Siitä kertoo seuraavassa haastattelussa Pop & Jazz Konservatorion rehtori Janne Murto.

 

Case Pop & Jazz Konservatorio

Pop & Jazz Konservatorion rehtori Janne Murto, mitä mieltä olet, millainen ongelma seksuaalinen häirintä on musiikkioppilaitoksissa?

Musiikkioppilaitoksissa toimintaan suhtautuvat intohimoisesti sekä oppilaat että opettajat, mikä tietysti on hyvä asia. Yksilöopetusta on paljon ja monet opettajat ovat idolin ja esikuvan asemassa. Nämä syyt voivat jonkin verran altistaa tapauksille ja nostaa ilmoituskynnystä. Idealistisesti voi ajatella, että nämä asiat voivat myös ehkäistä tapauksia, mutta silmiä ei pidä sulkea.

Seksuaalinen häirintä on vähän kuin huumeongelma; monet sanovat, että ei meillä sellaista ole, mutta kun vähän pöyhii, niin on kuitenkin. Tavalla tai toisella jokaisessa oppilaitoksessa sitä on. Kyse on vain siitä, raportoidaanko tapauksista, puututaanko niihin, ja jos ei, kulttuuri ei kehity.

 

Millainen on kokemuksesi mukaan ilmoituskynnys seksuaalisen häirinnän tapauksissa?

Ilmoituskynnys on aina erittäin korkea. Uhrit usein ajattelevat virheellisesti, että häirintä olisi osin jotenkin omaa syytä tai että he olisivat tahtomattaan provosoineet. Opettaja- tai rehtori-idolia ei haluta asettaa vaikeaan asemaan, ei haluta olla “niuhottajia” ja pelätään, että ilmoittaminen vaikuttaisi arvosanoihin tai pärjäämiseen musiikkiopinnoissa. Tästä syystä, vaikka tapaus tulisi ilmi, uhri valitettavan monesti haluaa, ettei uhrin nimeä saa paljastaa. Nimettömien syytteiden eteenpäin vieminen ja niistä tapauksista rangaistusten antaminen on hyvin vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Usein päädytään sana sanaa vastaan -tilanteisiin.

 

Kuinka rehtori voi saada tietoa seksuaalisen häirinnän tapauksesta, jos seksuaalisen häirinnän uhri ei itse uskalla ilmoittaa asiasta?

Se onkin vaikeaa. Joskus uhrin kaveripiiri tietää asiasta ja saattaa kertoa esimerkiksi jollekin opettajalle, jolloin asiaa pitää kaivella esiin. Jos asiat eivät tule esiin, niihin ei voi puuttua. Häirintä on aina häiritsijän syytä, mutta myös uhreilla on tässä mielessä oma vastuunsa. Kannustan kaikkia tulemaan asiassaan esiin ja näin itse antamaan itselleen arvon. Itseään pitää arvostaa ensin ainakin sen verran, ja sitten muutkin voivat arvostaa häirinnän uhria asiaan puuttumalla.

 

Kun saat rehtorina tietoosi, että seksuaalista häirintää on tapahtunut, kuinka toimit?

Riippuu tapauksesta, mutta jokaisen tietooni tulleen tapauksen selvitän. Tapaukset eivät ole jokapäiväisiä, jokavuotisia jossain määrin kuitenkin.

Ensin kysyn oletetulta uhrilta asiasta ja sitten oletetulta häiritsijältä. Jos häiritsijä myöntää häirinneensä, asia on selvä. Joskus on mahdollista järjestää yhteinen keskustelu, joka voi puhdistaa ilmaa ja antaa mahdolliselle katumukselle tilaa, mutta ei aina. Tuli sitten katumusta tai ei, rangaistus seuraa.

Jos on syytä epäillä rikosta, asia siirtyy poliisille, ja jos tulee tuomio, oppilaitos ei voi antaa asiassa lisää rangaistusta. Tällaista en tosin ole kohdannut. Seksuaalinen häirintä on asianomistajarikos, eli jos uhri ei vie asiaa eteenpäin, asia jää usein siihen. Raiskaus ei kuitenkaan ole enää asianomistajarikos.

Jos häirinnän oletettu uhri ei halua nimeään julki, selvittäminen on vaikeampaa. Silloin voidaan oletetun tekijän kanssa puhua vain yleisellä tasolla.

Kokonaan turhia, vääriä tai kostotarkoituksessa tehtyjä ilmoituksia en ole kohdannut. Joskus kuitenkin pitää selvityksen jälkeen todeta, että häirintää ei ole tapahtunut. Nämä asiat ovat usein tulkinnanvaraisia, mutta nollatoleranssi tarkoittaa, että tulkinta on selvittämisen jälkeen ankaraa.

 

Millä tavalla toimit erilaisten tapausten kanssa, eli jos häirintä on tahallista, tai jos häiritsijä ei ole tajunnut häiritsevänsä?

Häirintää on monenlaista ja sen paras määritelmä on, että häirintää on se, mikä häirinnäksi koetaan. Eli samat sanat tai teot voidaan kokea häirinnäksi tai sitten ei.

Siitäkin syystä ei aina ole ilmiselvää, mikä on ollut tahallista ja mikä ei. Häirintää yritetään joskus peitellä sillä, että häiritsijä ei ole ollenkaan ajatellut häiritsevänsä. Joskus asiat alkavat melko viattomalla läpällä, mutta kehittyvät suuntaan, jossa uhri myöhemmin kokee rajan ylittyvän. Joskus jonkun käytös häiritsee, vaikka nimenomaista tarkoitusta ei tekijällä olisikaan. Tällöin kehotan häiritsijää tarkkailemaan omaa käytöstään ja harkitsemaan, ennen kuin möläyttelee. Tarvittaessa ohjaan hänet työnohjaukseen. Ikäero voi vaikuttaa. Kulttuuri oli erilainen 30 vuotta sitten. Meille keski-ikäisille miehille voi olla joskus vaikea käsittää, ettei enää olla 80-luvun keikkabussissa tai että sukupuolia on enemmän kuin kaksi. Ihmiset osaavat myös myöntää virheensä ja häirintänsä ja pystyvät myös muuttamaan käytöstään.

 

Millainen vaikutus mielestäsi on oppilaitoksen ilmapiiriin ja toimintakulttuuriin, jos häirintään puututaan kovalla kädellä? Entä jos asia lakaistaan maton alle?

Uskon että puuttumisella on vaikutusta ja kehotankin johtajia puuttumaan asioihin kovalla kädellä, toki oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti kuten muissakin asioissa. Totuus vapauttaa ja se kannattaa kohdata. Tieto puuttumisesta kyllä leviää ja osaltaan kehittää kulttuuria.

Joskus ongelmat ovat olleet opiskelijoiden ja henkilökunnan tiedossa vuosikymmeniä, ennen kuin asioiden jatkumiseen puututaan. Tämä tietysti rapauttaa oppilaitoksen kulttuuria pahasti. Voi vain arvailla, mitä vaurioita salailun kulttuuri tekee luoville nuorille ihmisille, joiden pitäisi opinnoissa pystyä avaamaan sielunsa, jotta luovuus voisi kukoistaa. Ja sitten ihmisiä murskataan häirinnällä. Oppilaitosten henkilökunnan pitää ymmärtää, että he ovat aina auktoriteettiasemassa opiskelijoihin nähden, eivät kavereita, vaikka monet haluavatkin madaltaa hierarkioita.

Tasa-arvoista suhdetta, ja varsinkaan seksisuhdetta, opiskelijaan ei voi olla olemassa, vaikka osapuolet olisivat täysi-ikäisiä. Sama pätee esimiesten ja alaisten välillä. Kuormasta ei syödä. Piste. Huumori on vaikea alue. Ilman huumoria on valtavan tylsää, mutta huumoria on monenlaista, ja läpät ja letkautukset voidaan helposti kokea häirinnäksi, varsinkin jos niitä lauotaan auktoriteettiasemasta.

 

Mikä on paras tapa ehkäistä seksuaalista häirintää?

Yhtä oikeaa tapaa ei ole. Tarvitaan aktiivista työtä oppilaitoksen toimintakulttuurin ja ilmapiirin kehittämiseksi, tapauksiin puuttumista ja keskustelua vaikeistakin aiheista.

Nollatoleranssi häirintään on hyvä, mutta se ei saa olla sitä vain juhlapuheissa, vaan myös käytännössä. Walk the talk! Rehtorit ja muut johtajat ovat tässä aivan avainasemassa. Ihmiset eivät ole tyhmiä, vaan vaistoavat nopeasti, ollaanko asian kanssa oikeasti tosissaan vai ei.

Jyrki Lähteenmäki