Etäopetusta pianolla

 

Yamahan Disklavier toi Matti Raekalliolle toimivimman ratkaisun etäopetuksen ongelmiin.

Koronakevät laittoi musiikinopetuksen metodit kertaheitolla uusiksi. Millaisiin ongelmiin etäopetuksen metodeissa voi törmätä ja millaiset tekniset ratkaisut ovat parhaita? Matti Raekallio kertoo seuraavassa kokemuksistaan Juilliard Schoolin professorina.

Juilliardin rakennukset suljettiin maaliskuun 16. päivänä. Koko opettajakunta siirtyi saman tien etäopetukseen. Koulun akateemisten aineiden opettajilla oli monilla ainakin joitain kokemuksia luento-opetuksen tekemisestä etänä, mutta me instrumenttiopettajat olimme täydellisiä noviiseja. Saimme toki ohjeistukset koulun IT-väeltä, mutta kuten aina, työn oppi vain tekemällä.

Useimmat yrittivät hoitaa tuntinsa Zoomin kautta. Sehän on kerrassaan mainio väline puhuttuun kommunikaatioon, mutta musiikin välittäjänä siitä ei ole paljon mihinkään, varsinkaan kun puhutaan pidemmällä olevien opetuksesta. Zoomin taustahälyn poiston algoritmit tulkitsevat diminuendot häiritseväksi meluksi, joka on syytä häivyttää kokonaan pois. Samasta syystä mikä tahansa dynaaminen tapahtuma, siis musiikille välttämätön voimakkuuserojen vaihtelu, saattaa joutua karhunpalvelusten kohteeksi. Ääni katkeilee, joskus häipyy hetkeksi kokonaan – ja alkaa sitten heti uudestaan, mutta naurettavasti nopeutettuna. Ilmeisesti data pakkaantuu joihinkin yhteyden solmukohtiin, jolloin soitettu ääni katkeaa, ja jumin auettua ryöpsähtää sitten kertasylkäisynä taas kuuluviin.

Juilliardin kollegani Stephen Hough irvaili, että siinäpä oiva keino tottua rohkeaan rubatoon. Kaiken tämän lisäksi Zoomin välittämä pianon sointi sinänsä on lähes tunnistamaton, pahimmillaan jossakin rikkinäisen kanteleen ja hohtimilla hangatun riivinraudan välillä.

Opeta siinä sitten huippuluokan nuoria pianisteja. 

Tämä kaikki oli osaltaan lisäämässä instrumenttiopiskelijoiden ja opettajien stressiä viime keväänä niin Juilliardissa kuin kaikissa muissakin korkean tason laitoksissa. Ikäänkuin kaikki ympärillä vallinnut todellinen kauheus ei olisi ollut tarpeeksi.

Kollegat reagoivat eri tavoin. Jotkut yksinkertaisesti kieltäytyivät tunnustamasta tosiasioita; siitähän on USA:ssa ollut äskettäin muitakin esimerkkejä, kuten tiedämme. Siinä, että jotkut jaksoivat härkäpäisesti puskea eteenpäin, vaikka työskentelyn materiaali oli lähes käyttökelvotonta, ja vaikka työn sisältö joutui perustumaan sitkeyteen, valistuneisiin arvauksiin ja pettämättömään toivoon paremmasta, on tietysti jotakin traagisen sankarillista.  Tätä voisi ehkä nimittää Väinö Linna -doktriiniksi: “Suo, Kuokka, ja Jussi.” Itse en tällä kertaa yrittänyt sitä, niin suomalainen kuin olenkin.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

 

Matti Raekallio