Asuuko Suomessa musiikkioppilaitosten vihaajia?

 

Kirjoittaja on Suomen musiikinopettajien liiton puheenjohtaja © STUDIO LIISA

Viitisenkymmentä vuotta sitten meripioneerit lauloivat Eero Ojasen suomeksi riimittelemää Lenin-setä-laulua, nyt musiikkioppilaitosväki lukee Taiteen perusopetuksen rahoitusselvitystä. Vietnamilaista lastenlaulua ja lausuntokierroksella olevaa rahoitusselvitystä yhdistää vilpitön usko oman sanoman oikeellisuuteen, 70-lukulaista on myös selvityksen huoleton tarkoitushakuisuus ja koosteen perusteena olevan taustamateriaalin valikoiva käyttö.

Opetus- ja kulttuuriministeriön tehtävänantona on ollut muodostaa kokonaisnäkemys taiteen perusopetuksen rahoitusjärjestelmän uudistamistarpeista. Selvityksen tarkoituksena on tämän lisäksi tarkastella taiteen perusopetuksen saatavuuden turvaamista sekä rahoitusjärjestelmän ajantasaistamista ja selkiyttämistä.

Selvityksen lopussa on yhdeksäntoista esitystä. Esityksissä on myönteistä esimerkiksi opetustuntikohtaisten valtionosuustuntien määrän korottaminen yhteensä 1 807 500 tuntiin. Tällöin valtionosuustuntien piiriin voitaisiin hyväksyä uusia koulutuksen järjestäjiä sekä turvata paremmin opetuksen saatavuus ja saavutettavuus. Hämmentävää sen sijaan on ehdotuksen sangen voimakkaasti muotoiltu esitys musiikin aseman purkamisesta.

HÄMMENTÄVÄÄ ON SELVITYKSEN VOIMAKKAASTI MUOTOILTU ESITYS MUSIIKIN ASEMAN HEIKENTÄMISESTÄ.

Suomalaista musiikkioppilaitosjärjestelmää on rakennettu systemaattisesti 1960-luvulta lähtien. Järjestelmä on antanut mahdollisuudet opiskella musiikkia korkeatasoisesti, oppilaan taustasta ja asuinpaikasta riippumatta. Eräitä tuloksia oppilaitosten toiminnasta ovat harrastajamäärät, toiminnan positiivinen vaikutus sijaintipaikkakunnilla sekä kansainvälistä uraa tekevät muusikot. Klassisen musiikin huiput, karitat ja esapekat, ovat tuttuja nimiä, mutta metallimusiikkia tutkivan Helsingin yliopiston dosentti Esa Liljan mukaan myös maailmalla tunnetut, suurta arvostusta nauttivat suomalaiset metallimuusikot voivat kiittää menestyksestään suomalaista musiikkikasvatusta.

Rahoituksen valtionosuuden piirissä olevien taiteen perusopetuksen oppilaitosten toiminta perustuu lakiin ja asetuksiin. Laki taiteen perusopetuksesta on vuodelta 1998. Voimaan tullessaan se korvasi vuoden 1992 lain taiteen perusopetuksesta sekä vuonna 1995 annetun musiikkioppilaitoslain, musiikkioppilaitokset siis menettivät tuolloin oman lakinsa. Toiminnan jatkuvuuden turvaamiseksi musiikkioppilaitos-termi säilytettiin uudessa laissa: ”Taiteen perusopetusta järjestetään musiikkioppilaitoksissa tai muissa taiteen perusopetusta antavissa oppilaitoksissa taikka muulla tavoin”.

 

Musiikkioppilaitoksilla on ajallisesti saavutettu etumatka verrattuna muihin taiteenaloihin. Valtionosuustuntien ja koulutuksen järjestämislupien painottuminen musiikkiin perustuu osittain tähän toimintahistorioitten erilaiseen pituuteen. Oppilaitosten lukumäärä, annettavan opetuksen laatu, harrastajien määrä ja saavutettu arvostus ovat pitkäjänteisen työn tuloksia. Ne kertovat myös musiikkiharrastuksen suosiosta: musiikilla on vetovoimaa. Keskusteluissa vilahtanut määrite musiikin ylivallasta ei pidä paikkaansa, kyse on sitkeän ja pitkäkestoisen työn tuloksista ja suositusta harrastuksesta. ”Rahoitusmallin purkaminen kehityksen nimissä johtaa koko musiikkioppilaitoskentän rapautumiseen”, totesi erään pohjoissuomalaisen oppilaitoksen rehtori.

 

Selvityksen ehdotus musiikki-sanan kategorisesta poistamisesta kaikesta taiteen perusopetuksen termistöstä kiinnittää huomiota, koska se muistuttaa epäsuosioon joutuneiden poliitikkojen kuvien poistoa virallisista valokuvista eräässä valtiossa 1970 -luvulla.

Huolimatta talouden heikkenevistä suhdanne-ennusteista on Rinteen hallituksen ohjelmassa kirjauksia lisäyksistä koulutusrahoitukseen. Lisäykset kohdistuvat ennakointien mukaan muun muassa varhaiskasvatukseen, perusopetukseen, ammatilliseen koulutukseen, lukiokoulutukseen, korkea-asteen koulutukseen ja aikuiskoulutukseen. Opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämien taiteen perusopetuksen valtionosuustuntien määrän ei voi ennakoida kasvavan merkittävästi. Taidekoulutuksen rahoituksen niukkuus jatkunee, vaikka määrällisesti lisärahoituksen tarve on hyvin pieni suhteessa Opetus- ja kulttuuriministeriön budjettiin. Taidekentän koulutuksen edustajien yhteistyöllä on tässä tilanteessa merkitystä, yhteisillä näkemyksillä ja kannanotoilla voi vaikuttaa.

Anna Hoffren