Miten Suomi laulaa oikeasti

 

Paljon muutakin kuin pelkkää kaihoa, surumieltä ja pateettisuutta

 

Annika Ollinkarin Sinebrychoffin taidemuseoon suunnittelema konserttisarja tekee tutuksi nuoria lahjakkaita laulajia ja muusikoita. Yksi heistä on tenori Tuomas Miettola. ©Matti Tuomisto

Kuulaat laulut, kirpeät kaiut on Annika Ollinkarin poluttama konserttiseikkailu sataan vuoteen suomalaista laulua, joka ei suinkaan ole vain pateettista, suruun ja kaihomielisyyteen kallistuvaa.

 

Sibelius-Akatemian laulutaiteen lehtori, musiikin tohtori ja mezzosopraano Annika Ollinkari kertoo olleensa aina herpaantumattoman kiinnostunut ainutkertaisista ihmisäänistä ja niiden omistajista. Ollinkari on inspiroitunut nuorista nousevista laulajalahjakkuuksista Sibelius-Akatemiassa sekä opettaessaan muun muassa Lontoon Royal College of Musicissa ja Rooman Accademia di Santa Ceciliassa.

”Lauluopetuksessa minua innostaa taiteilijakoulutus muttei lainkaan siihen liitetty voimistelunopettaja-aspekti eli luiden ja lihojen luettelointi. Mikä musiikillinen ilmaisuväline ihmisääni onkaan! Suurempaa latausta ja suorempaa yhteyttä soivasta kuulijaan ei ole mahdollista saavuttaa minkään mekaanisen soittimen avulla”, Ollinkari toteaa.

”Laulussa on tekstin esiin tuominen tietenkin tärkeää, mutta sen lisäksi ihminen kantaa foneettisin formuin sointivärejä, jotka ovat yhteydessä orkesteritaustan soimiseen.”

Ollinkarin mukaan tällöin voi syntyä jopa kilpailuasetelma: Gustav Mahler kirjoittaa Das Lied von der Erden orkesteripartituurin eräässä osiossa, että laulajan ääni ei saa peittää huilua. Samalla Mahler tulee muistuttaneeksi, että ihmisääni on yksi ison kokoonpanon soittimista.

Das Lied von der Erde on Ollinkarin lempiteoksia konsertoivana taiteilijana. Hän teki tohtorintutkintonsa ihmisäänestä instrumenttina Gustav Mahlerin musiikissa ja esitti viidessä tutkintokonsertissaan muun muassa kaikki äänialalleen soveltuvat säveltäjän laulut ja laulusarjat.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Matti Tuomisto