Kun Suomi sai musiikkielämän

 

Suuriruhtinaskunta omaksui taiteen instituutioiden mallit Saksasta

Ei Suomen musiikin historiaa vaan musiikin historiaa Suomessa. Näin linjaa professori Vesa Kurkela päättymässä olevaa tutkimushankettaan, joka luotaa Suomen musiikkielämän syntyä ennen maan itsenäistymistä.

 

Suomen musiikin historiaa on kirjoitettu teleologisesta lähestymistavasta käsin. Ajatellaan, että kaikella musiikin historian kululla on järkevä lopputulos, joka on nykyaika. Musiikkielämän kehityssuuntia on siis kuvailtu perustamalla tarinankerronta asian päämäärään tai tavoitteeseen. Suomen musiikin historiankirjoitusta on hallinnut voimakas kansallinen katse.

Yllä vapaasti muotoillun analyysin esittäjä on Sibelius-Akatemian musiikin historian professori Vesa Kurkela. Hän on haastanut tuon ”kansallismielisen tutkimustavan” hankkeellaan Suomalainen musiikinhistoria uudelleentulkittuna; Suomen musiikkielämän transnationaalinen muotoutuminen 1870-luvulta 1920-luvulle (Suomen Akatemia ja SKR 2012-15, tutkimusartikkeleita ilmestyy yhä).

Transnationaalinen muotoutuminen viittaa tässä kehityskulkuihin, joissa ei-valtiolliset musiikkialan henkilöt ja järjestöt pitivät yhteyksiä yli kansallisten rajojen. Tämän seurauksena Suomen suuriruhtinaskuntaan ja itsenäistyvään Suomeen omaksuttiin länsimaisen musiikin tyylit, instituutiot, tavat ja esityskäytännöt Euroopan, erityisesti Saksan musiikkielämästä, ja vieläpä suoraan eikä Ruotsin kautta.

Vesa Kurkela kysyykin, millainen Suomi oikeastaan oli suuriruhtinaskunnan viimeisinä vuosikymmeninä.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Matti Tuomisto