RDO 200 Beethovenin Diabelli-muunnelmat

Ludwig van Beethoven: Kolmekymmentäkolme muunnelmaa C-duurissa A. Diabellin valssista op. 120, Risto Lauriala, piano

 

Säveltäjä Anton Diabelli perusti vuonna 1818 musiikkikustantamo Diabelli & Cappin. Jo seuraavana vuonna hän sai idean kutsua johtavat itävaltalaissäveltäjät säveltämään muunnelmia ”patrioottisesta” valssisävelmästä. Teema oli Diabellin oma, ja yhteiseen ponnistukseen ottivat osaa mm. Hummel, Moscheles, Czerny, arkkiherttua Rudolf, Schubert ja 8-vuotias Liszt. Yksi kutsutuista jäi joukosta pois, sillä Ludwig van Beethoven (1770–1827) teki oman ratkaisunsa.

Beethoven otti Diabellin aloitteen vastaan penseästi ja haukkui teemaa Schusterfleckiksi, ‘suutarinpaikaksi’, viitaten sävelmän sekvenssimäisesti toistuvaan perusaiheeseen. Teema alkoi kuitenkin kummitella säveltäjän mielessä, ja vuonna 1820 oli kasassa jo kaksikymmentä muunnelmaa. Viimeisenä hän lisäsi joukkoon yhdistäviä muunnelmia, joista on helppo tunnistaa alkuperäinen teema.

Beethovenin innoittajana on alkuun saattanut olla halu näyttää nuoremman polven säveltäjille, mistä musiikillisessa muuntelussa on kyse. Projektin venyessä hän käsitti kuitenkin säveltävänsä kaikkein laajinta ja rikkainta pianoteostaan. Kun teos vuonna 1824 yhdeksännen sinfonian ja Missa Solemniksen jälkeen saatiin julkaisukuntoon, se käsitti kolmekymmentäkolme muunnelmaa Diabellin huolettomasta valssista.

Diabelli-muunnelmat tai, kuten alkuperäinen otsikko kuuluu, “33 Veränderungen über einen Walzer von A. Diabelli op. 120”, edustavat ns. vapaata variointia, eli niissä melodisen hahmon ohella myös teeman rakenne, rytmi ja harmonia ovat muuntelun kohteena. Tonaalinen muuntelu on teoksessa kaikkein vähäisintä, sillä vain kuusi variaatiota poikkeaa valoisasta C-duurista.

Onnistuneen variaatioteoksen lähtökohdaksi väitetään kunnioitusta annettua materiaalia kohtaan. Beethoven ei yritä saada Diabellin valssia kuulostamaan määräänsä ylevämmältä, vaan esittelee sen päättäväisesti, mutta kevytmielisesti onnahdellen (Vivace).

Teemassa on vahva rytminen ydin ja sen lopun laskeva sävelkulku sopii Beethovenin äkkipikaiselle temperamentille. Pianisti Alfred Brendel on todennut, että Beethovenin käsissä teema ”ei enää hallitse jälkeläisiään, vaan muunnelmat päättävät, mitä teema voi heille tarjota”.

Monissa muunnelmissa on vahva parodinen tai vähintään humoristinen ote. Kokonaisuuden hyväntuulinen ilme ei silti tarkoita, että siitä puuttuisi syvyyttä. Matkalla poiketaan hitaisiin ja surullisiin mollivariaatioihin sekä tietoisesti Bachiin viittaaviin fuugiin. Mozart seikkailee myös yhtenä esikuvana, eikä ainoastaan muunnelmassa nro 22, joka leikittelee Leporellon aarialla Notte e giorno fatocar (”Päivin öin pelkkää työtä”).

Finaali tuntuu kasvavan suoraan viimeisen pianosonaatin maailmaa syleilevistä päätösmuunnelmista. Aiheiden rikkaus ja nautinnollinen sävellysote rakentavat Beethovenin Diabelli-muunnelmista yhden pianokirjallisuuden omintakeisimmista ja kekseliäimmistä kokonaisuuksista.

Antti Häyrynen