RDO 186 Muusikoiden aatelia

RDO 186

 

Franz Liszt (1811-1886) kiersi maailmaa 36-vuotiaaksi asti juhlittuna ja palvottuna pianotaiturina, jota voi verrata vain meidän päiviemme pop-tähtiin. Noiden vuosien aikana Lisztistä kehittyi eräänlainen romanttisen taiteilijan prototyyppi, jossa yhdistyivät edistysusko liittyneenä korkeaan kirjalliseen sivistykseen, tekninen taituruus niin musiikin säveltämisessä kuin esittämisessäkin sekä yksityisen ja ammatillisen persoonan sulautuminen. Vuonna 1847 Liszt vetäytyi konserttiareenoilta ja asettui Weimariin hoviorkesterin kapellimestariksi.

Weimarin-kaudella Liszt uudisti painokuntoon kaksi pianokonserttoaan, joista ensimmäinen, Es-duuri, on ilmeisesti syntynyt 1830-luvun alussa. Teoksessa on vaikutteita mm. Weberiltä ja Chopinilta, mutta kokonaisrakenteeltaan se on hämmästyttävän moderni ja soitinnukseltaan rohkeasti tulevaisuuteen suuntautunut teos.

Ensimmäisen osan (Allegro maestoso) avaava lyhyt ja ytimekäs pääteema jää taatusti mieleen ja kaihoisena riutuva toinen teema sen varjoon. Hitaassa osassa nousevat pääosaan Lisztin pianistiset hurmurieleet, jotka vaativat esittäjältä eroottista aloitteellisuutta mutta hyvää makua. Taiturillisesti pirskahteleva scherzo-osa esittelee toisenkin solistin, triangelin, joka jatkaa helinäänsä myös komeaan voittoon marssivassa finaalissa.

 

François Devienne (1759-1803) oli kaksikymmenvuotias liittyessään Pariisin oopperan orkesteriin. Pian hän soitti huilua ja fagottia myös kardinaali De Rohanin kamariyhtyeessä, sekä liityttyään Mozartin tavoin vapaamuurareihin, myös maineikkaassa Loge Olympique -orkesterissa.

Devienneä voisi pitää wieniläisklassismin ranskalaisena edustajana, ja häntä verrattiin usein Mozartiin. Deviennestä tuli Ranskan vallankumouksen myötä vuonna 1795 Pariisin konservatorion professori. Hänen tuotannossaan on peräti kahdeksantoista (joista on 13 tallella) huilukonserttoa, jotka nousivat 1960-luvulla uudelleen esiin huilutaiteilija Jean-Pierre Rampalin ansiosta.

Vain kolme konsertoista on mollissa ja niiden joukossa ehkä eniten esitetty huilukonsertto e-molli. Teos on valmistunut vuosina 1787-88 ja edustaa melodista ja henkevää rokokootyyliä. Avausosan (Allegro) dramaattisessa orkesterijohdannossa erottuu ensi alkuun mozartmaisia piirteitä, ennen kuin musiikki suuntautuu tutummin oopperamaisille linjoille. Huilun esiintuloa varten soitinnus kevenee, ja Devienne näkee paljon vaivaa muunnellakseen soolosoittimen säestystä. Bravuurityylisiä soolokohtauksia jakavat orkesterin johdannossa ennakoimat purkaukset.

Mollisävellaji vaatii tavallista enemmän syvyyttä myös hitaalta osalta (Adagio), mutta pääosassa on edelleen huilun kukkeasti koristeltu soololinja, johon orkesteri lisää vain joitakin jykevämpiä kommentteja. Lisää solistista herkistelyä tulee Jean-Pierre Ramalin kaikkiin osiin laatimista kadensseista. Finaalirondossa (Allegretto poco moderato) leimahtaa italialainen temperamentti, joka sopii hyvin huilisti Sharon Bezalylle.

 

Ludwig van Beethovenin (1770-1827) kahta ensimmäistä pianokonserttoa, kuten sinfoniaakin, on luonnehdittu Haydnin ja Mozartin perinnön jatkajiksi, vaikka näistä kumpikaan ei olisi tällaista väitettä hyväksynyt. Sävellysjärjestyksessä ensimmäinen pianokonsertto on tosiasiassa toinen, sillä kustantaja Breitkopf antoi aiemmin valmistuneelle B-duuri-konsertolle vahingossa väärän opus- ja järjestysnumeron.

C-duuri-pianokonserton avausosan (Allegro con brio) klassisessa sonaattimuodossa voi nähdä edeltävien wieniläismestareiden vaikutusta, mutta rakennustapa, teemat ja draama ovat jykevämpiä. Beethoven loi tässä teoksessa itse asiassa uudenlaisen monumentaalikonserton tyypin. Säveltäjälle tyypillinen on pianissimossa käynnistyvä orkesterijohdanto, joka vapauttaa voimavaransa vaikuttavasti kajahtavassa pääteemassa.

Hidas osa (Largo) on säveltäjän konserttojen väliosista pisin. Beethoven vaihtelee taitavasti soitinyhdistelmiä ja antaa tilaa tunteellisemmalle ilmaisulle. Solistin unelmoivaa vaellusta ryhdittävät aistikkaat soitinsoolot ja jämerät orkesterivälikkeet. Teoksen jyhkeän aloituksen jälkeen finaalirondo (Allegro scherzando) on leikkisä ja pilaileva. Se ei estä musiikkia olemasta dramaattista ja taiturillista, mutta samalla säveltäjä raivaa tietään päättäväisesti kohti uutta ja vapautuneempaa maailmaa.

Antti Häyrynen