RDO 185 Aika Matka

RDO 185

Ludwig van Beethovenin (1770-1827) kolme pianosonaattia op. 2 on laadittu osoittamaan nuoren pianistisäveltäjän asiantuntemusta, monipuolisuutta ja häikäilemätöntä rohkeutta. Mittakaava on Mozartiin ja Haydniin nähden sinfonisempi, sillä kaikki sonaatit ovat neliosaisia.

A-duuri-sonaatti nro 2 alkaa hilpeän huolettomasti (Allegro vivace), mutta osan laaja jänneväli paljastuu viimeistään e-molli-sivuteeman myötä. Beethoven nautiskelee improvisatorisista yksityiskohdista ja sonaattimuotoon puetusta yllätystaktiikasta.

Hidas osa (Largo appassionato) osoittaa alussa aristokraattiselle Wienille, että Beethoven hallitsee jalon yksinkertaisuuden, mutta kasvattaa sen basson peräänantamattoman “pizzicato”-säestyksen myötä tunteikkaaksi kohtaukseksi. Scherzon (Allegretto) avaava liverrysaihe muistuttaa ensiosan pääteemasta ja kehitys kulkee viattomasta uhmakkaaseen. Myös finaalirondo (Grazioso) alkaa hymyillen ja koristeellisena. Vastakohta rajuun välijaksoon on jyrkkä, mutta ihailtavan kevyesti murheet karisevat niskasta teoksen lopussa.

Kun Napoleonin valloitusretket viimein vuonna 1809 ylsivät Wieniin, Itävallan ylimystö lähti maanpakoon. Beethoven oli kääntynyt Napoleonin kannattajasta vastustajaksi tämän kruunattua itsensä keisariksi. Pianosonaatti Es-duuri op. 81a, lisänimeltään ”Lebewohl” (”Jäähyväiset”), ei kuitenkaan ole poliittinen kannanotto, vaan henkilökohtaisempi viesti, Wienin jättävälle ystävälle, sävellysoppilaalle ja keisarin veljelle arkkiherttua Rudolfille.

“Jäähyväissonaatin” aihe on kirjattu ensimmäisen osan johdannon (Adagio) ensimmäisten nuottien ylle, johon Beethoven kirjoitti sanan Lebewohl! (“Jää hyvästi!). Teoksesta käytetään toisinaan myös ranskankielistä otsikointia “Les adieux”, joka olisi tässä tapauksessa kimpaannuttanut isänmaallisen säveltäjän perinpohjaisesti.

Eron hetki on täynnä tonaalista epävarmuutta ja sekavia tunteita. Päätaitetta leimaa (Allegro) toiveikkuus, johon liittyvät loittonevien vaunujen ja torvien fanfaarien äänet. Teoksen alussa kuultu kolmisävelinen aihe palaa myös Allegroon, korostaen pinnan alla kytevää alakuloa. Koodassa musiikki tuntuu häipyvän horisonttiin.

“Poissaoloa” (Abwesendheit: Andante espressivo) ilmentävät c- ja f-molli. Viuluaarian tavoin koristeltu sävelmä väreilee rauhattomana, kunnes se purkautuu riemukkaaseen finaaliin (Vivaccissimamente). Viimeisen osan “Jälleennäkeminen” (Das Wiedersehn) kiertyy B-duurin kautta kotiin Es-duuriin. Esitysmerkintä kehottaa ottamaan paluun mahdollisemman eloisasti, mikä tarkoittaa myös virtuoosisuutta.

Intiimiys ja läheisyys kuuluvat myös myöhäisestä (1820) pianosonaatista E-duuri. 109. Ensimmäisessä osassa nousee etualalle improvisatorinen tunnelma, vapautuneena pulppuavan Vivace-aiheen (ma non troppo) pysähtyessä mietteliäisiin Adagio-kohtauksiin. Beethoven ei yritäkään luoda synteesiä näiden vastakkaisten aiheiden välille, vaan säilyttää musiikkia hallitsevan rapsodisen ilmavuuden.

Toinen osa on tuima ja eteenpäin suuntautunut scherzo (Prestissimo), jonka rytmienergia tiivistyy yhä uusiksi liikeradoiksi. Päättäväinen uhma saa tuon tuosta traagisia sävyjä, mutta kumpikaan kahdesta ensimmäisestä osasta ei pura sonaatin pohjimmaisia jänniteitä.

Finaaliteema säteilee esittelyssään idyllistä ja lopullista rauhaa; kannattaa panna merkille hienoinen ero saksan- ja italiankielisen esitysohjeen välillä. Variaatiot seuraavat toisiaan haltioituneina, kuin joitakin avaruudellisia korkeuksia tavoitellen, sivuuttaen tyystin muunnelmamuodon tekniset aspektit.

Filosofisessa katsannossa Beethoven tuntuu tässä osassa juhlivan sekä yhden moninaisuutta että kaikkeuden yhtenäisyyttä, mutta tekee sen käytännöllisen pianismin, ei ylhäältä annetun retoriikan kautta. Teeman palatessa lopussa alkupisteeseen kuulija on ehtinyt kiertää koko maailman ja saavuttanut täydellisen harmonian.

Antti Häyrynen

 

JAA
Edellinen artikkeliBach
Seuraava artikkeliHille