Tuhkimon taika ei syty

 

Tuhkimossa on kyllä silmänruokaa, mutta sen tähtitaivaat sekä kauttaaltaan tumma väritys ja pimeä valaistus alkavat väsyttää. © MIRKA KLEEMOLA / SUOMEN KANSALLISBALETTI

Kansallisbaletti joutuu vielä tämän kauden elämään Kenneth Greven valitsemin ohjelmin, joten uutta alkua siinä mielessä vielä odotellaan. Syyskauden klassikkouutuus, koreografi David Bintleyn versio Tuhkimo-sadusta noudatti viime vuosien linjaa eli oli pettymys.

Satubaletit – etupäässä Pähkinänsärkijä – ovat etenkin joulun ja uudenvuoden aikaan jokaiselle balettiryhmälle rituaalinomaista ohjelmistoa ja usein koko muun toiminnan taloudellinen perusta. Kansallisbaletissa Pähkinänsärkijästä vastasi tällä kertaa balettioppilaitos. Sekin tarjosi sadun lumoa enemmän kuin Tuhkimo.

David Bintleyn koreografia on pyörinyt Birminghamissa vuodesta 2010, ja se edustaa tyypillistä kompromissia: klassiset kuviot on säilytetty mutta tanssia vähän helpotettu ja yritetty koomisten hahmojen karrikoinnilla tuoda särmää. Se ei valitettavasti onnistu. Ohjelmakirjassa hän sanoo pyrkineensä työskentelemään ”rohkealla, varsin modernilla tavalla”. Katsomoon kuitenkin välittyi lähinnä kliseitä kliseiden perään.

Perheiden täkyt eli isokokoiset sammakot, liskot, hiiret ja lapsitanssijat ovat mukana haltiattaren seuralaisjoukkona. Ne ovat ihan näyttäviä mutta jotenkin irrallisen tuntuisia, jos vertaa vaikkapa Jorma Elon Kesäyön unessa nähtyihin metsän taikahahmoihin.

Tuhkimon koomiset roolit, etenkin ilkeät sisarpuolet, ovat osoittautuneet paitsi teoksen vahvuudeksi, myös heikkoudeksi. Prokofjevin musiikki karrikoi niitä jo aivan tarpeeksi, joten miten ne tulisi luoda näyttämöllä niin, ettei tule kiusaantunutta vaikutelmaa? Usein käytetyt miesten esittämät drag-hahmot eivät enää toimi, se on vanhanaikaista sketsiä. Gender-kysymyksissä on koko musiikkiteatterin kentällä edetty jo avarampaan suuntaan.

Bintley on yrittänyt ratkaista asian antamalla sisaret naisten rooleiksi mutta tekemällä niistä hoikan ”Nirson” ja pullukan ”Person”. Kumpikin lähinnä puistattaa laskelmoidussa kliseemäisyydessään. Lihaville saa nauraa – tämäkö oli koreografin sanoma lapsiperheille?

Jos komediapuoli jättää kolkoksi, niin ei se sadun romantiikkakaan Bintleyn baletissa pääse kukoistamaan. Teos on kokonaisuutena kolkko ja kylmä, ja ihmettelen, miksi brittikriitikot ovat äänestäneet sen joskus vuoden tuotannoksi. Oliko Helsinkiin tuotu versio niin erilainen?

Kansallisbalettia varten visualisointi on tehty osin uusiksi (puvustus ja lavastus Emma Ryott). Violetin ja hopeanharmaan sävyillä on tavoiteltu luksusvaikutelmaa, mutta minusta lopputulos on teennäinen – kuin oltaisiin haettu musikaalimaisia tehoja.

Sitä paitsi tummasävyinen lavastus jätti osan tanssista melkein pimentoon. Joukkokohtaukset edes prinssin juhlissa eivät päässeet säihkymään niin kuin klassisemmissa versioissa on totuttu, eikä toisaalta psykologiaa ehditä avata niin, että siitä olisi korvaajaksi.

Tanssijat tekivät kuitenkin voitavansa. Näkemässäni miehityksessä Linda Haakana yritti tosissaan eläytyä Tuhkimon sisäisiin muutoksiin, ja tyylikästä ruotsalaisprinssiä Lucas Jerkanderia olisi kiinnostavaa nähdä pian paremmin koreografioidussa roolissa.

Mai Komori ja Edita Rauserkova tekivät Nirson ja Person rooleissa mitä tehtävissä oli. Monet karaktääriroolit olisivat kaivanneet teatterillisempia keinoja. Jos miimit jätetään pois, millä sitten kerrotaan? Se pysyy baletin klassikkoversioiden ikuisuusongelmana.

Tällä kertaa musiikkikaan ei pelastanut esitystä. Prokofjevin partituuri on niin herkullinen satiiristen ja satumaisten karaktäärien tulvassaan, että miten joku voi johtaa sen niin rutiinimaisesti kuin Paul Myrphy? Oopperaorkesterin soitto kulki karkean suoraviivaisesti forten ja mezzoforten skaalalla, ja dynaamisia ja agogisia vivahteita jäi kaipaamaan.

Harri Kuusisaari