RSO:n Lutoslawski on purevaa ja tarkkaa

 

 

Witold Lutoslawski: Sinfoniat 1 ja 4, Jeux vénitiens. Radion sinfoniaorkesteri, johtajana Hannu Lintu. Ondine 1320-5.

 

 

 

Vielä jokin aika sitten näytti siltä, että suurten säveltäjien sarja loppui Shostakovitshiin. Viime vuosina modernistisesta perinteestä on kuitenkin kiteytynyt säveltäjiä ja teoksia, joita voi luonnehtia aikaa uhmaaviksi klassikoiksi. Esimerkiksi György Ligetin, Henri Dutilleux’n ja Witold Lutoslawskin (1913-1994) tuotanto on vakiintunut pysyväksi osaksi orkesteriohjelmistoa ympäri maailman.

Yhteistä säveltäjille on suppeahko tuotanto, josta erottuvat kaikilla tasoilla loppuun saakka hiotut teokset. Lutoslawskilla ja Dutilleux’lla se tarkoitti myös sinfoniaa, mutta ei vanhana leilinä, joka täytetään uudella viinillä. Lutoslawskin musiikissa kohtaavat apolloninen järjestyksen kaipuu ja dionyysinen vapauden huuma, josta tunnetuin esimerkki on hänen soveltamansa aleatoriikka eli säädelty sattumanvaraisuus.

Lutoslawskin ensimmäinen sinfonia vuodelta 1947 pursuaa sodan päättymisen riemua ja taitavasti organisoitua vallattomuutta, joka Neuvostoliiton kontrolliin joutuneessa Puolassa tuomittiin formalismiksi.

Mitään formaalista musiikista ei nykykuulijan korvaan tartu, vaan musiikki pursuaa iloa ja elinvoimaa, joka voi tuoda suomalaiskuulijan mieleen sodan päättymisestä samalla tavoin iloinneen Uuno Klamin.

Ehkä vaikutelmaa vahvistaa Radion sinfoniaorkesteri, joka Hannu Linnun johtamana syöksyy esikoissinfonian ääriosissa rennolla itsevarmuudella. Hitaassa osassa on traagiset varjonsa ja scherzossa lyyrinen välijakso, mutta musiikin perusolemus säilyy ronskisti maanläheisenä. RSO:n soitto on tarkkaa ja purevan aktiivista, ei kuivasti toteavaa.

Jeux vénitiensissä (1961), Venetsialaisissa peleissä tai leikeissä, Lutoslawski sovelsi ensi kertaa aleatoriikkaa elimellisenä osana musiikkinsa dramatiikkaa. Kohdat, joissa jonkin matkaa saa soittaa mitä lystää, saattavat toisinaan muusikot hämilleen, mutta ei RSO:ta, jonka soittajat käyttävät tilaisuutensa täysimääräisesti hyväkseen. Se tuo tapahtumaketjuun räjähdysalttiutta, joka päätösosassa ajaa musiikkia sykähdyttävään kaaokseen. Teos kuitenkin loppuu mystisesti hiutuvaan hiljaisuuteen, joka tuskin on sattumaa.

Neljäs sinfonia (1992) on Lutoslawskin viimeinen sävellys, ja sen seestynyt avaus toteutuu levytyksessä hivelevän kauniina. Mitään perinteistä jäähyväiskirjoitusta säveltäjä ei ollut laatimassa, ja Lintu laittaa draaman jälleen oikea-aikaisesti liikkeelle. Lopputuloksena on poikkeuksellisen ytimekäs tulkinta teoksesta, joka on toisinaan jäänyt eri tavoin puolitiehen.

Lutoslawskin musiikkia ovat levyttäneet muutkin, mutta Hannu Lintu ja Radion sinfoniaorkesteri kestävät vertailun esimerkiksi Esa-Pekka Saloseen ja ovat monia muita pään mitalla reippaampia. Ondinen onnistuneen julkaisun täydentää erinomainen äänitys sekä monista kanavista että stereona kuultuna.

Antti Häyrynen

Hannu Linnun ja RSO:n Lutosławski-sarja jatkuu seuraavaksi toisella ja kolmannella sinfonialla.