Petrenkon aika alkoi Berliinissä

 

 

Pjotr Tshaikovski: sinfonia nro 6. Berliinin filharmonikot, joht. Kirill Petrenko.

 

 

 

Kirill Petrenkon aloitus Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestarina oli alkaneen syksyn mediatapauksia klassisen musiikin alalla. Kaikki olivat pakahtua uteliaisuudesta, sillä ujo, pienikokoinen siperialainen, joka vihaa haastatteluja ja egon esiin tuontia, on valintansa jälkeen näyttäytynyt kovin vähän uuden orkesterinsa edessä. Syynä lienevät kiireet Baijerin valtionoopperan johtajana, mihin työhön Petrenko on paneutunut todella hanakasti (kts. reportaasi Münchenistä Rondossa 9/2019).

Virkaanastujaiskonsertti elokuun lopussa oli kuitenkin triumfi. Petrenko johti Filharmonian lavalla ja sitten vielä massayleisölle Brandenburgin portilla niinkin läpikalutun teoksen kuin Beethovenin yhdeksännen sinfonian ja toi siihen aivan uutta kosmista energiaa. Tulkinta oli kaikkea muuta kuin kaunisteleva: maestro osoitti, että ilon oodin saavuttamiseen tarvitaan taistelua, jopa sotaa, ja sitä veitsenterävät muotoilut ja ärhäkkä yleisote viestivät. Muusikot soittivat kuin liekeissä. Bergin Lulu-sinfonia oli yhtä verevää musisointia. Tulkinnan voi kuulla yhä Digital Concert Hallissa.

Kirill Petrenko aloitti kautensa energisesti. © STEPHAN RABOLD

Ensimmäisen kerran valintansa jälkeen Petrenko vieraili orkesterin edessä keväällä 2017, ja silloin konsertista taltioitiin ensimmäinen yhteinen levy, Tshaikovskin kuudes sinfonia. Se kelpaa yhä käyntikortista. Petrenkon ote on intensiivinen, ja hän houkuttelee syöksymään fraaseihin hanakasti. Siunattuna oopperakapellimestarina hän pitää aina huolen siitä, että draama syttyy ja musiikki soljuu junnaamatta. Toisaalta hänessä on aimo annos yksityiskohtien rakastajaa: kaikki kuuluu läpikuultavasti, eikä tekstuuri tunnu koskaan liian paksulta – mikä Berliinin filharmonikkojen muhkean soinnin kohdalla saattaa olla vaara kokemattomalle.

Petrenkon perhe muutti Venäjältä Saksaan hänen ollessaan nuori. Tshaikovskin kuudes sinfonia on hänen käsissään yhdistelmä venäläisen ja saksalaisen kulttuurin parhaita puolia: verevyyttä ja ääripäihin heittäytymistä ja toisaalta kontrollia ja efektejä kaihtavaa sisältölähtöisyyttä. Tshaikovskin ”pateettisuus” ei ole vollottavaa itsesääliä vaan elettyä draamaa, jossa yksityinen nousee yleiseen.

Kapellimestari nivoo osat yhteen niin intensiivisesti, ettei kuuntelemista voi keskeyttää, vaikka teoksen tuntisi miten hyvin. Alkuosa syntyy hiljaisuudesta ja säilyttää muistelevan jännitteen melankolian ja kohtalokkuuden välillä. Väliosat ovat rytmisiltä painotuksiltaan eläviä, ja lopun kaari kohti tyhjyyttä on laskettu juuri oikein. Ei ole kuolemaa ilman elämää, ja molempia tässä tulkinnassa katsotaan suoraan silmiin.

Petrenkolla ei ole sellaista hinkua uuden musiikin ja harvinaisten löytöjen pariin kuin edeltäjällään Sir Simon Rattlella, eikä hän vastaa kuvaa nykyaikaisesta, mediaa hallitsevasta maestrosta. Hän tekee hyvin sen minkä osaa, partituurin ehdoilla ja ilman ohjelmajulistuksia. Ehkä tämä on juuri se, mitä Berliinin filharmonikot nyt kaipaavat.

Harri Kuusisaari