Matka viulun sieluun

Eugène Ysaÿe: kuusi sonaattia sooloviululle. Kerson Leong. Alpha 455.

Vuoden 2015 Jean Sibelius -viulukilpailujen suurin skandaali oli kanadalaisen huippulahjakkuuden Kerson Leongin jättäminen välieriin. Rondo nosti hänet jo tuolloin kilpailun sankariksi, jonka soitossa oli emotionaalista voimaa ja eläytymisen imua enemmän kuin kenelläkään muulla. Sittemmin Leong on tehnyt hienoa uraa, ja hänen uusi levytyksensä Ysaÿen soolosonaateista on askel kohti mestaruutta.

Taiteilija soittaa Guarneri del Gesùa vuodelta 1741, ja hän saa siitä irti intensiivisen soinnin ja värikirjon. Tekniikka on viidessä vuodessa vielä sulavoitunut ja tyylitaju terävöitynyt, mutta kilpailun aikainen vaikutelma säilyy: Leong soittaa koko sydämellään ja vangitsee kuulijan sisäiseen maailmaansa. Hän selättää Ysaÿen soolosonaattien infernaaliset vaikeudet ja muuttaa ne ilmaisulliseksi voimaksi. Kiperimmissäkin kaksoisotteissa, polyfonioissa ja taiturisyöksyissä säilyy aina perspektiivi yli instrumentin – tarinan kertomisen tahto.

Ysaÿe oli itsekin viulisti, ja soolosonaateissaan hän summaa soittimen ilmaisumahdollisuudet aivan kuten J. S. Bach soolosonaateissaan ja partitoissaan ja Paganini kapriiseissaan. Virtuositeetti yhdistyy monitasoiseen ekspressiivisyyteen. Jokainen Ysaÿen sonaateista on omistettu jollekin hänen aikansa suurelle viulistille (Joseph Szigeti, Jacques Thibaud, Georges Enescu, Fritz Kreisler, Mathieu Crickboom ja Manuel Quiroga), ja se kuuluu myös teosten karakteristiikassa. Historiallisten yhteyksien verkostoa pohjustavat monet Bach-sitaatit.

Leong tavoittaa soitossaan nämä kulttuuriset yhteydet ja osaa käyttää omistusten luonteenpiirteitä tulkintansa välineenä. Soiton perustana on rautaisen tarkka intonaatio ja muodon taju, joka kasvaa äärirajoille menemisen kautta yksilölliseksi ilmaisuksi. Tavallaan hänen levynsä on matka viulun sieluun, sen erilaisiin maailmoihin.

Kerson Leong on lunastanut kaikki lupaukset, joita hän Sibelius-viulukilpailussa jo antoi.

Ensimmäinen sonaatti pohjaa Bachin esikuvaan niin passiomaisessa kärsimyksessä kuin majesteettisessa kontrapunktissa. Leong syöksyy sisäisiin konflikteihin pelottomasti ja luo kajastuksen kaltaisia pianissimoja. Jousi puree kieliin polttavalla intohimolla ja liitää rakkauden unelmia loihtien. Toisessa sonaatissa Bach on taas muuttunut obsessisoksi: E-duuri-preludin lainojen kanssa kamppaillaan kuin riivattu. Leong samastuu tähän ja poimii tuomiopäivän Dies irae -teeman säveliä eri ympäristöissä: alistuneessa melankoliassa, aaveiden tanssissa ja raivottarien syöksyissä. Kirskuvissa ja lepattavissa tehoissakin säilyy kontrolli.

Barokista Paganiniin ulottuva paholaisviulismi-idea on voimakkaimmillaan Georges Enesculle omistetussa kolmannessa sonaatissa, josta Leong luo intensiivisen kerronnallisen kaaren. Fritz Kreisler on taas saanut Ysaÿen nostalgiselle päälle, sillä hänelle omistettu viides sonaatti henkii eleganssia ja Kreislerin viulun kultaista sointia. Nämäkin puolet Leongin soitosta löytyvät.

Viidennessä sonaatissa hän tekee jousesta taiteilijan siveltimen auringonnousun kuvia ja rustiikkista kylätanssia maalatessaan. Kuudennen sonaatin espanjalaiset habanera-sävyt verevöittävät virtuositeettia. Koskaan soitosta ei tule punnertamisen makua, vaan kaikki on karaktäärien tekoa ja suurta tunnetta. Se on paljon tässä viulukirjallisuuden Mount Everestissä.

Harri Kuusisaari