Vedenneitoromanssi palasi kantaesityspaikalleen

Saara Kiiveri oli erinomainen Die Loreleyn pääroolissa, jossa maalaistyttö kostaa rakastetulleen muuttumalla myyttiseksi vedenhengeksi. Kuva: Avril Styrman

Arvio: Paciuksen Die Loreley Aleksanterin teatterissa 13.1., ensi-ilta 11.1. Muut esitykset: 15.1., 17.1. ja 19.1. klo 19

Friedrich eli sittemmin Fredrik Pacius oli hampurilaisessa porvarisperheessä varttunut viulisti, joka päätyi ensin Tukholman hovikapelliin ja sitten 25-vuotiaana Helsingin yliopiston eli silloisen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston musiikinopettajaksi. Nuori saksalainen alkoi ahkeroida autonomisen Suomen pääkaupungin musiikkielämän hyväksi. Hän organisoi konsertteja ja perusti Akademiska Sångföreningenin, sävelsi Topeliuksen librettoon oopperan Kung Karls Jakt sekä Runebergin runoon laulun Vårt land eli Maamme-laulun.

Paciuksesta tuli yksi monista Suomen kulttuuriin vaikuttaneista ja kotiutuneista saksalaisista, mutta ei hän menettänyt kytköksiä Saksaankaan. Hänen selvästi teki mieli saada nimeä myös kotimaassaan, ja jo vuonna 1844 Pacius kypsytteli saksankielistä oopperaa suositusta Loreley-kansantarina-aiheesta, jossa Reinin kallioilla laulava vedenneito houkuttelee veneilijöitä surman suuhun. Pitkä projekti huipentui viimein keväällä 1887, kun Die Loreley kantaesitettiin Aleksanterin teatterissa. Nyt vuonna 2017 perustettu oopperaseurue Helsingin Oopperayhdistys on herättänyt Die Loreleyn henkiin samassa paikassa. Kyseessä on Paciuksen viimeisen merkkiteoksen ensimmäinen täysipainoinen näyttämötoteutus sitten ensiesityksen.

Toteutuksesta vastasivat nuoret solistit, harrastajista koottu kuoro sekä Paciuksen yliopistouraa kunnioittaen Ylioppilaskunnan Soittajat pitkäaikaisen, vuonna 2017 väistyneen kapellimestarinsa Mikk Murdveen johdolla. Ville Saukkosen 1800-luvun henkeä kuvittava ohjausratkaisu oli sopiva tapa näyttämöllistää teos, joka on kiinnostava pikemminkin historiallisena kurkistusikkunana kuin oopperateoksena sinällään.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Saara Kiiveri ja Tero Harjunniemi kohtalokkaan rakkauden pauloissa. Ville Saukkosen ohjaus ja Hanna Hakkaraisen puvut korostivat oopperan syntyajankohtaa. Kuva: Avril Styrman

Paciuksen Die Loreley kytkeytyy säveltäjän nuoruusajan saksalaisromantiisiin ihanteisiin, joista aika oli 1880-luvulla jo ajanut ohi. Emanuel Geibelin Loreley-librettoon tarttuivat muuten myös Max Bruch ja Felix Mendelssohn. Mendelssohnin Loreley jäi kesken, mutta siitä on silti säilynyt aimo kasa materiaalia.

Pacius siirtyi Loreleyssaan pois numero-oopperatyylistä uudenaikaisempaan yhtenäisyyteen, mutta teoksen pilkkoutuminen pittoreskeihin topoksiin heijastaa 1800-luvun alkuvuosikymmenten idealisoivaa Biedermeier-henkeä: on talonpoikaistansseja, hilpeitä maantierosvoja ja erämaakappeliin vaeltavia nunnia. Metsänromantiikka, luonnonhenget ja kohtalokas rakkaus kuuluvat von Weber -tyyppiseen saksalaiseen satuoopperaan. Tietysti mukana oli myös hulluuskohtaus, hautajaissaatto ja sadonkorjuujuhla. Ooppera kertoo Loreley-olennon syntytarinan, kun petetty maalaistyttö kostaa aateliselle rakastetulleen manaamalla joen hengiltä voimaa ja muuttumalla yliluonnolliseksi vedenneidoksi.

Musiikissa oli kyllä riittämiin elinvoimaa, mutta varsin kalvakka oli suuren haasteen parissa ahkeroineen Ylioppilaskunnan Soittajien sekä tärkeässä osassa olleen, Visa Yrjölän harjoittaman kuoron esiintyminen. Mieskuoro esiintyi reippaasti ja mallikkaita soolojakin kuultiin, kun taas naisäänet olivat kovin ohkaisia. Onneksi naiskuoro panosti tärkeään vedenhenkien kuoroon, ja saksan ääntämyskin oli tarkkaa.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Kuoro oli Paciuksen musiikissa tärkeässä osassa, ja teos tihkui talonpoikaisromantiikkaa. Kuva: Avril Styrman

Sen sijaan kiusallisen heikko saksanääntämys söi maata miespääosaa esittäneen Tero Harjunniemen tenorisuorituksen alta. Musikaalirooleja paljon tehnyt Harjunniemi lauloi velvollisuuden ja rakkauden ristipaineessa tuhoutuvaa kreiviä periaatteessa komeasti ja kantavasti, mutta tässä tyylilajissa ääni oli pistävä, ja puutteellinen ääntämys sekoitti pakkaa. Esityksen kantavia voimia olivat sopraano Saara Kiiveri Reinin morsiameksi lupautuvana luonnonlapsi Lenorena sekä basso Kristjan Mõisnik tämän viinitarhuri-isänä. Kiiverin musikaalisuus, heittäytyminen ja kauttaaltaan täysipainoisena joskin hieman sameana soiva instrumentti kruunasivat tarinan, ja Mõisnik toi auktoriteetillaan ja täyteläisellä bassosoinnillaan lavalle sykähdyttävyyttä. Tero Halonen surkeana kilpakosijana, Kaisa Näreranta majesteetillisena kreivittärenä ja Henri Uusitalo luotettavana kamaripalvelijana lauloivat kokonaisuuteen istuvat roolisuoritukset.

Saukkonen piti lavan liikkeessä, ja Hanna Hakkaraisen selkeät, historistiset puvut olivat perustellusti tulkitsematta tarinaa liikaa. Lenoren rooli sääty-yhteiskunnan normien purkajana kuitenkin tuotiin esiin. Tinde Lappalaisen lavastus ammensi Reinin kallionlohkareista, ja Janne Teivaisen valot toivat tarvittavaa myyttisyyden tuntua. Laura Humppilan koreografioima vedenneitotrio (Katriina Kantola, Mari Lehtomäki, Iida Tuliainen) sitoi uhkaavassa mustanpuhuvuudessaan Loreley-hahmon osaksi romantiikan vedenneitokuvastoa, jossa undinet, melusinet ja vila-haamut kuvastavat toisaalta naisuhreja, toisaalta taas entisajan yhteiskunnan demonisen naiseuden myyttiä.

Auli Särkiö-Pitkänen