Vaughan Williamsin maisemamusiikki yltää soilta suurkaupunkiin

Stefan Jackiw soitti HKO:n solistina raikkaasti joskin melko vaikeaselkoisesti. Kuva: Ce

Arvio: Musiikkitalo 16.11.: Helsingin kaupunginorkesteri, joht. Karl-Heinz Steffens, Stefan Jackiw, viulu

Helsingin kaupunginorkesterin angloamerikkalainen kausiteema vei tänä perjantaina Ralph Vaughan Williamsin maisemiin välipalanaan Hollywoodissa maailmanmaineeseen nousseen wieniläislähtöisen Erich Wolfgang Korngoldin elokuvamusiikillinen glamour.

Säveltäjäpari tuntui lupaavalta yhdistelmältä 1900-luvun alkupuolen romanttista traditiota, mutta konsertti jätti yllättävän harmaan vaikutelman. Jotain kontrastoivaa olisi ehkä kaivattu, mutta mitäänsanomattomuus lankesi lähinnä saksalaisen kapellimestarivieraan Karl-Heinz Steffensin arkisen ja varovaisen johtamisen piikkiin. HKO:n silkkisesti väreilevästä soinnista olisi voinut ammentaa huomattavasti lisää värejä Vaughan Williamsin maalauksellisuuteen, ja myös orkesterin volyymipaukkuja jätettiin hyödyntämättä päätösteoksena kuullussa Lontoo-sinfoniassa.

Korngoldin elokuvamusiikkiteemoihin perustuvassa tyylikkäässä viulukonsertossa (1945) orkesteri jäi vaisuksi kapellimestari Steffensin antaessa sen lymytä amerikkalaisviulisti Stefan Jackiw’n takana. Korngoldin konserttoa paljon esittävä Jackiw eleli omissa maailmoissaan, ja hänen musiikillista tarinaansa oli joskus hankala ymmärtää. Kiinnostava ja musikaalinen viulisti Jackiw joka tapauksessa oli, ja hänellä on instrumentissaan vetoava, tiukan muhkea ääni. Hän ammensi konserton suurista tunteista palavasti mutta ilman paatosta. Raikkaan tulkinnan kääntöpuolena oli nykivä ja kikkaileva fraseeraus. Perinteinen legatolinjan hehkuttelu olisi voinut tuoda viestin paremmin perille.

Konsertto on kuin elokuvamontaasi täynnä ylellistä kaihoa, mutta elokuvamusiikkikoosteen sijaan se on taidokkaan orkesterinkäsittelijän kiehtovasti muotoilema myöhäisromanttinen kokonaisuus. Nyt vaikutelma oli varsin fragmentaarinen, kun orkesteri vastasi vain ohuesti viulun tunneryöppyihin. Ylimääräisenä Jackiw soitti mielikuvituksettomasti Bachia fraseeraten edelleen melko levottomasti.

Konsertin suurin anti oli sukellus Suomessa varsin niukasti soitetun Vaughan Williamsin musiikkiin. Itä-Anglian lettomaita kuvaavan sävelrunon In the Fen Country (1904–1907) sekä sinfonian nro 2 ”Lontoo” (1912–1913) välillä oli kiinnostavia yhtäläisyyksiä Torsten Tieboutin soittamia hiljaa hiipuvia alttoviulusooloja, hajamielisiä melodiafragmentteja ja utuisia väripintoja myöten. Jos Vaughan Williams ryyditti unenomaisen, pohjattoman surumielisen suomaisemansa kansanlaulukaiuilla, Lontoo-sinfoniassa kajahtelivat katujen laulunpätkät, posetiivarin melodiat ja myyjien huudot.

In the Fen Country soi orkesterissa suloisen pehmeänä ja melankolisena. Sävelaiheet liukuivat aavemaisesti toistensa ohi kuin usvassa keinuen. Samanlaisia perienglantilaisen harmaita sumuja leijaili myös Lontoo-sinfoniassa niin sarastavassa johdannossa, hitaan osan ankeudessa kuin pois haipuvassa epilogissa. Teos oli kiehtova tuttavuus, mutta Steffensin tulkinta oli harmillisen tasapaksu. Katujen vilskeeseen olisi kaivattu särmikkyyttä ja jyhkeisiin paraateihin potkua. Hiljaiset sävyt olivat tunnelmallisia, mutta paisutuksista ja voimakkaista rutistuksista liu’uttiin aina turhan nopeasti pois.

Big Benin kellonääni toimi sinfoniassa musiikillisena maamerkkinä tuoden mieleen Virginia Woolfin Lontoo-aiheisen Mrs. Dalloway -romaanin (1925), jonka tajunnanvirtaista kaupunkikuvausta Big Benin malmiaallot halkovat. Woolfin kaltaiset modernistit näkivät suurkaupungin sykkivänä pyörteenä, ja samaa yhtäaikaisten näkökulmien virtaa välittyi Vaughan Williamsinkin Lontoo-muotokuvasta.

Auli Särkiö-Pitkänen