Vanhan oopperan henki heräsi

Timo Riihosen ja Jaakko Ryhäsen kohtaaminen vaikutti. Kuva Markku Pihlaja.

Harva oopperan ystävä muistelee kovinkaan kaiholla ahdasta ja akustisesti huonoa Bulevardin vanhaa oopperataloa. Kummasti vain talon henki heräsi kukoistukseen Verdin Don Carlossa, jonka Helden productions oli tuottanut Aleksanterin teatteriin. Esitys tuli lähelle ja kosketti, eikä kuuluvuuden kanssa ole mitään ongelmia, kun laulajat osaavat asiansa.

Ville Saukkonen oli ohjannut Verdin ehkä musiikillisesti hienoimmasta oopperasta tilaan sopivan ja vapaudenhalun ja despotismin taistelua osuvalla tavalla kuvaavan tulkinnan, ja lähes kaikki solistit olivat tehtävänsä tasalla. Paljon mieluummin tätä katsoi kuin Kansallisoopperan edellistä, sekavalla kitschillä pilattua goottiversiota.

Koko tuotanto oli lähtenyt halusta tarjota mestaribasso Jaakko Ryhäselle tilaisuus jäähyväisiin oopperanäyttämöllä. Hän oli itse toivonut Don Carloa, jonka suurinkvisiittorina hän halusi kohdata nuoren fakkikollegan Filipinä. Ryhäsen ja Timo Riihosen kamppailu olikin esityksen huipentuma, jossa kuningas joutuu alistumaan kirkon hirmuvallalle.

Ryhäsen basso jylisi niin pelottavalla auktoriteetilla, että iho meni kananlihalle. Tuli mieleen, ettei nyt olisi ollut vielä jäähyväisten aika. Riihonen osoitti täyttävänsä paikkansa suurten suomalaisbassojen manttelinperijänä. Ääni virtasi muhkeana ja linjakkaana. Filipin epävarmuutta oli tulkinnassa ehkä alleviivattu turhankin paljon, mutta löytyi Riihosesta julmempikin puoli, jolloin ääni näytti iskuvoimansa.

Illan yllättäjiin kuului sopraano Marjukka Tepponen, joka on aiemmin tullut tunnetuksi lyyrisemmistä rooleista. Hänen roolitulkintansa Elisabethista osoitti, että äänessä riittää kapasiteettia myös astetta raskaampaan suuntaan. Hän teki kuningattaresta surumielisesti kärsivän hahmon, jonka patoutuneet tunteet tiivistyivät koskettavasti viimeisessä aariassa. Niin pakahduttavat legatokaarrokset kuin hiljaiset ohenteet korkealla onnistuivat.

Heikki Kilpeläinen on pitkään Saksan oopperataloissa vaikuttanut konkari, ja kokemuksen voima ja varmuus tuntuivat Rodrigon tulkinnassa. Ehkeivät linjat soineet aivan jalointa baritonaalista kuparin hehkua, mutta soinnin vuolautta riitti, ja idealismi ja lojaalisuus välittyivät niin kuin pitääkin.

Jeni Packalén vakuutti vokaalisesti uhkealla Ebolillaan. Huntuaarian koloratuuritkin sujuivat, joskin vielä vähän kankeasti. Lappu silmällä olleen prinsessan dekadenssi ja juonittelunhalu korostuivat, mutta lopussa hän joutuu hovin fundamentalistinaisten ruoskimaksi. Hyvä idea, sillä O don fatale -aarian loppupäätelmä, halu pelastaa Carlos jää vähän irralliseksi häpeällisten paljastusten ja luostariin passituksen jälkeen.

Ooppera alkoi Niklas Spånbergin munkin komealla laululla ja myös loppui siihen. Heikki Halisella on kaunis lyyrinen tenori, jolle Don Carlon rooli oli vielä liian iso pala. Helsingin filharmoninen kuoro onnistui matkimaan grand opéran joukkovoiman efektiä.

Saukkonen oli perustanut ohjauksensa viisaasti historialliseen epookkiin mutta samalla osoittanut vapaustaistelun ajankohtaisuuden.

Alussa raiskatun näköinen nainen (Johanna Engelbarth) kulkee näyttämöllä ja nostaa Liberté-lippua. Hän palaa moneen otteeseen ja laulaa auto-da-fé -kohtauksessa myös ääntä taivaasta. Filip II:n diktatuurin ja Flanderin vapauden janon välinen jännite toimi, ja El Escorialin hovin synkkyyttä ja painostavuutta lisäsi se, että naiset oli puettu mustiin.

Dramaattiset asetelmat on luotu selkeästi, ja niitä Saukkonen paikoin keventää hauskoin yksityiskohdin kuten polkupyörän tuomisella hovinaisten kohtaukseen. Aili Ojalo on suunnitellut liikuteltavista pylväistä kostuvan ja kätevästi eri tiloja avaavan lavastuksen, johon Janne Teivaisen valosuunnittelu luo tehokkaita näkymiä. Punaisten valojen äkilliset leikkaukset eivät ole yhtään liioiteltuja ilmaisemaan diktaattorin vallan kauhuja.

Joona Huotarin suunnittelemien pukujen tyyli ulottuu 1500-luvulta nykypäivään. Upeimman renessanssiluomuksen on saanut Ryhäsen suurinkvisiittori, johon verrattuna Filipin arkinen pyjama on kuin arvon alennus. Ebolin hauska showolemus erottautuu hovin tummasävyisen tyylikkyyden keskellä. Flanderin lähettiläät ovat taas kuin moderneja bisnes-miehiä, ja sellaisena Carlokin lopussa matkalaukkuineen näyttäytyy.

Free-tuotannoissa riittää niin voimaa isojenkin klassikkojen tekoon, mutta miksi Helsinki Sinfonietta kuulosti ensi-illassa niin rupiselta? Syy ei varmaankaan ollut palavalla innolla johtaneen kapellimestari Jonas Rannilan. Katse kääntyy tuotannon suuntaan: kyllä tällaisissa produktioissa täytyy luoda sellaiset edellytykset, että harjoitusaikaa on tarpeeksi.

Pieni huomautus: oopperaa esitetään Don Carlos -nimellä, vaikka se kuuluu alkuperäiselle ranskankieliselle versiolle. Nyt nähty italialainen versio on Don Carlo.

Harri Kuusisaari

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1 KOMMENTTI