Unelmaorkesteri syttyi roihuun

Wienin filharmonikot sai yleisön hullaantumaan Tampere-talossa. Kuva Maija Leino

On monia erinomaisia orkestereita mutta ei yhtään Wienin filharmonikkojen veroista – silloin kun kaikki palaset lonksahtavat kohdalleen, inspiraatio syttyy ja perinne herää henkiin. Työteliäät, identiteetistään tietoiset ja oopperamontussa hengittämään oppineet muusikot soittavat aina hyvin, mutta aina ainutlaatuisuuden kynnys ei ylity. Olen kuullut heiltä myös rutiinikeikkoja.

Tampereen vierailulla orkesteri syttyi Daniel Hardingin johdolla loisteliaaseen roihuun ja sai yleisön ponnahtamaan heti pystyyn Mahlerin viidennen sinfonian päätyttyä. Reaktio oli  luonnollinen: matka pimeydestä valoon toteutui huikeana orkestraalisena näytelmänä, jossa positiivinen elinvoima rynnisti kaikkien esteiden ja kontrapunktisten mutkien läpi.

Samaan hengenvetoon on sanottava, ettei tässä kuultu wieniläistä Mahler-perinnettä syvimmillään. Siihen kuuluu myös hekumallinen yksityiskohdilla nautiskelu ja ilme- ja tempovaihtelujen joustavuus. Nyt Harding johti viidennen sinfonian paikoin melko suoraviivaisesti, ehtimättä viivähdellä sen loputtomien mahdollisuuksien ja herkkyyden tasojen äärellä. ”Mahleria ei voi liioitella tarpeeksi”, sanoi Leonard Bernstein viitaten säveltäjän esitysmerkinöihin, mutta Harding ei tätä neuvoa noudattanut.

Etenkin tässä mieleen tulee scherzo, jonka ländlerit ja valssit vaatisivat letkeämpää keinahtelua. Hardingin tulkinta oli kyllä terävästi piirretty, ja tekstuuri vipelsi täynnä liike-energiaa. Mutta missä oli se pilke silmäkulmasta, jolla näitä rytmejä tulisi aksentoida? Entä ilkamoinnin toistuvasti keskeyttävien käyrätorvisoolojen pysähdyttävyys? Tai hitaampien välitaitteiden ironinen laahustus – kun tanssiaisissa vanhan parin voimat olisivat hiipumassa, mutta arvokkuus täytyy säilyttää. Kuunnelkaa Bernsteinin levytys: siinä koko rappioituva wieniläiskulttuuri nousee ikään kuin viimeiseen kukintaan.

Varmaa on, että konsertin alkuperäinen kapellimestari Zubin Mehta olisi tulkinnut teoksen aivan eri tavalla, romanttisemmin, mikäli voimat olisivat riittäneet. Hardingin johtamisesta tuli mieleen hänen hektinen aikataulunsa: hän oli samana iltapäivänä johtanut Tukholmassa oman Ruotsin RSO:n konsertin ja lentänyt sen jälkeen yksityiskoneella Tampereelle. Miten tässä voisi saada sisäisen rauhan?

Nämä varaukset voivat olla makuasioita, sillä soiton taso sinänsä oli kautta illan loistava. Saattaa myös olla, että orkesteri vain innostui tällaisesta, nuorekkaan elinvoimaisesta tulkinnasta, joka antoi parastaan finaalissa. Sen kontrapunktinen kudos säilyi kaikesta vauhdikkuudesta huolimatta selkeänä, ja soiton virtuositeetti löi ällikällä. Kun viimeiset voiton fanfaarit olivat kajahtaneet, kuulijankin olo oli adrenaliinilla ladattu.

Heti ensimmäisen osan surumarssissa saatiin nauttia orkesterin soinnin monitasoisuudesta: katkeransuloiset, täyteläiset jouset, säteilevät puut, jyhkeydessäänkin pyöreytensä säilyttävät vasket. Käyrätorviryhmä on Wienin filharmonikkojen suurimpia valtteja, ja sen pehmeä, kaikkea metallin makua välttävä laulavuus toi soittoon kautta illan sielukasta virettä.

Toisen osan draama synkeistä purkauksista nostalgisiin suvantoihin ja voitokkuuteen olisi kaivannut verevämpää kontrastien elämistä, mutta juutalaissävyisen ominaisvärin Wienin filharmonikot tavoittaa kuin vain harvat. Teoksen kuuluisinta osaa, Viscontin Kuolema Venetsiassa -elokuvassa soivaa adagiettoa monet kapellimestarit johtavat nykyisin aiempaa perinnettä nopeammin, Mahlerin oman tempon mukaisesti, mutta Harding pidättäytyi lähempänä adagiota. Hän loi siitä rauhan sataman, jossa ei liikaa tunteiltu.

Konsertin aluksi kuultiin Leonard Bernsteinin ensimmäinen sinfonia ”Jeremiah” vuodelta 1942. Hieno ele säveltäjä-kapellimestarin 100-vuotisjuhlien muistamiseksi – hän oli itse asiassa se, joka herätti sodan jälkeen Wienin filharmonikkojen uinuneen Mahler-tradition henkiin.

Teoksen alkuituna on Bernsteinin luonnostelema Heprealainen laulu, jonka teksti on Vanhan testamentin Valitusvirsistä. Se kulkeutui sinfonian viimeisen osan mezzosopraanosooloon, ja muutenkin sinfonia luotaa juutalaisuuden kohtaloa kolmessa osassaan, joiden nimet ovat Ennustus, Pyhänhäväistys ja Valitusvirsi. Mahtoiko säveltäjä aavistaa teeman ulottuvuudet, kun sävellystyön aikana keskitysleirit olivat täydessä toiminnassa?

Bernsteinin sinfoniassa juutalaisen musiikin elementit yhdistyvät periamerikkalaiseen tyyliin, jossa on Copland-henkistä coolia otetta ja keskiosassa svengaavaa, monitasoista rytmiikkaa. Jotenkin teos tuntui sopivan Hardingin lauantai-illan mielentilaan jopa paremmin kuin Mahler. Tulkinta oli jäntevä, ja Elisageth Kulmanin laulusoolo oli vavahduttava. Hieno ja tyylitajuinen laulajatar täytyy saada ensi tilassa Suomeen antamaan oman konserttinsa.

Harri Kuusisaari