Tosca saa taas veret kiehumaan

Ausrine Stundyten Tosca ja Andrea Carén Cavaradossi Kansallisoopperan jännittävässä uutuustuotannossa.Kuva: Heikki Tuuli.

Kansallisoopperan uusi Tosca onnistuu melkein mahdottomassa: puhaltamaan ”perinteiden” raskauttamaan klassikkoon tuoretta henkeä ja kihelmöiviä ideoita niin, että sen alkuperäinen jännitys palaa ilman, että sorrutaan peukaloimaan dramaturgiaa teennäisin modernisoinnein.

Saksalainen mestariohjaaja Christoph Loy kertoi viime Rondossa päämääränsä: hän haluaa pysyä uskollisena lähteille eli libretolle (ja sen perustana olevalle näytelmälle) sekä partituurille sekä korostaa tarinan yhteiskunnallista lähtökohtaa, vanhan aristokratian ja tasavaltalaisten konfliktia vallankumouksen ajan Italiassa.

Loy puhui myös ensimmäisestä Tosca-elokuvasta, ja ehkä senkin inspiraatiota oli nähtävillä. Ei siis mitään radikaalia, mutta tapa, jolla Loy on kerrostanut eri aikakaudet ja terästänyt draaman väkevällä ja tarkalla yksilöohjauksella, tuottaa kiihottavan lopputuloksen. Tällainen näyttelijäntyö ei ole Kansallisoopperassa mikään itsestäänselvyys.

Kun esitys alkaa, katsoja tuntee olevansa kuin missä tahansa perinteisen realistisessa Tosca-esityksessä. Christian Schmidt on lavastanut kirkkosalin, jonka kostea hämy on aistittavissa. Hyvä ratkaisu on ottaa maalari Cavaradossin touhottava apupoika mukaan mykässä roolissa, sillä se antaa motiivia joskus yksinäisiksi jääville reaktioille ja repliikeille.

Pian aikakausien sekoittuminen alkaa kuitenkin tuoda vääristynyttä tunnelmaa. Ensin epookki näyttää vaihtelevan vallankumouksen ja Mussolinin ajan välillä, mutta kun poliisipäällikkö Scarpia astuu kuvaan, onkin puettu vanhemman aristokraatin asuun.

Kirkkoon virtaava väki on osin puettu valkoisiin, rojalistiseen 1700-luvun tyylin. He katsovat tapahtumia kummissaan, ja lopuksi kuin vanhan ajan liittona punapukuinen papistokin astuu kuvaan. Joskus näiden valkoisten menneisyyden haamujen mukana olo ja oven takaa kurkkiminen saattaa hämmentää, mutta outoudellaan se vain se tehostaa trillerimäistä tunnelmaa. Mikä olikaan kätilön näköinen kidutuskompanjan naisjäsen?

Te Deumin aikana Scarpia suutelee kardinaalia kuin uskonmies, mutta pian pinta karisee, ja hänestä paljastuu animaalinen puoli. Hän saa kesken kohtauksen erikoisen eroottisen kouristuksen – mikä sen sitten laukaiseekaan. Tuomas Pursio ottaa hahmosta irti kaiken demonisuuden ja himokkuuden, ja hänen bassobaritoninsa kajahtaa komeasti.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi