Tiensuun sheng-konsertto lumosi Lahdessa

Wu Wei, Sinfonia Lahti ja ylikapellimestari Dalia Stasevska Tiensuun sheng-konserton parissa Sibeliustalossa. @Jari Kallio

Sinfonia Lahden Fokus-konserttisarja sai torstaina jatkoa ylikapellimestari Dalia Stasevskan johtamalla, säveltäjä Jukka Tiensuun suunnittelemalla ohjelmakokonaisuudella. Illan moni-ilmeisen ytimen muodosti Tiensuun sheng-konsertto Teoton (2015) solistinaan instrumentin verraton taituri Wu Wei, jolle teos on kirjoitettu.

Samaan tapaan kuin lokakuun alussa kuullussa, John Adamsin johtamassa Fokus-konsertissa, myös Tiensuun visiomassa sointiseikkailussa illan muu ohjelmisto linkittyi teemasäveltäjän omaan musiikkiin. Jotkut kytkökset olivat ilmeisempiä, toiset taas yllättävämpiä, mutta kaikkiaan Edgar Varèsen, Alberto Ginasteran ja Percy Graignerin värikylläiset kudelmat kehystivät päänumeroa kerrassaan oivallisesti.

Vuonna 2019 Avantin Suvisoitossa Suomen ensiesityksensä saanut Teoton on sävelletty suu-urkusolistille ja orkesterille, jonka kaksien puhaltimien ja jousten perinteistä kokoonpanoa täydentävät vibrafonin ja putkikellojen parissa arhertavat kaksi lyömäsoittajaa. Konsertto jakautuu neljään osaan, jotka soitetaan attacca. Säveltäjän antamat otsikot viittaavat osien karaktereihin sitomatta niiden olemusta kuitenkaan tiukasti kielellisiin merkityssuhteisiin.

Avausosa, Fever, käynnistyy solistin johdannolla, josta kumpuaa hektisten dialogien sarja shengin ja orkesterin eri soitinryhmien kesken. Vaikka vuoropuhelu käy välillä kiivaanakin, on mukana myös pilkettä silmäkulmassa. Adrift-otsikkonsa instrumentaalinen keskustelu saa vapaan assosiaation piirteitä konserton toisessa osassa. Siinä musiikki ajelehtii vailla tiukkoja kiinnekohtia tuottaen unenomaisen vaikutelman.

Taidokas kujeilu nousee pintaan Game-osassa, jonka tiimellyksessä sääntökirjaa tulkitaan välillä varsin luovastikin. Konserton päättävässä Bliss-finaalissa tekstuurit ohenevat kohti kimmeltävää aineettomuutta, liudentuen lopulta hiljaisuuteen.

Teoton nivoo oivaltaen yhteen shengin ihastuttavan omaleimaista sointimaailmaa ja konsertoivan teoksen perinnettä. Suu-urkujen ja perinteisten orkesterisoittimien kohtaaminen synnyttää kiehtovan sonoriteettien jatkumon, jonka parissa itse ajan olemus tuntuu muuttuvan. Vibrafoni ja putkikellot tuovat soivaan kudokseen omat harmoniset sävynsä, jotka lomittuvat hienosti niin solistin kuin orkesterinkin ääniavaruuteen.

Wu Wein, orkesterin ja Stasevskan yhteistyössä parametrit oli asetettu taiten kohdakkain, ja kokonaisuudesta muodostui lumoava. Sibeliustalon yleisön lämmin vastaanotto poiki solistilta ylimääräisen, jossa saatiin nauttia shengin vivahteikkaasta soinnista sen kaikessa moni-ilmeisyydessään.

Edgar Varèsen kymmenminuuttinen Intégrales (1923) on vaikuttava tekstuurien tutkielma yhdelletoista puhaltajalle ja neljälle lyömäsoittajalle. Teosta, kuten suurinta osaa säveltäjänsä tuotannosta, ei turhan usein pääse konserteissa kuulemaan.

Intégrales muodostuu alati vaihtuvien tahtilajien jatkumosta, jonka lomassa soitinyhtyeen värikylläistä potentiaalia hyödynnetään oivaltaen soivan kudoksen muovautuessa tekstuurista toiseen hehkuvien harmonioiden saattelemina. Teoksen avaa es-klarinetti, jonka melodialinjan lomaan puhallinten sontupilarit ja lyömäsoittajiston rytmiset labyrintit kietoutuvat. Trumpetti-, oboe- ja käyrätorvisoolot seuraavat vuorollaan partituurin sivujen kääntyessä soivaksi todellisuudeksi.

Vilkas sointivirta taukoaa hetkittäin koraalimaisiin pitkien äänten unisonokulkuihin, jotka puolestaan saavat väistyä lyömäsoitinten impulssien tieltä. Käytyään läpi vaikuttavan muodonmuutosten sarjan Intégralesin eri soitinryhmöt kohtaavat lopulta huumaavassa loppusoinnussa, jonka huipennusta ilmaisee partituurin sffff-merkintä.

Voimallisesti mutta ilahduttavan vivahteikkaasti soinut Integrales oli upea veto orkesterilta ja ylikapellimestarilta. Varèsen rituaali vai kuulijansa jännittäviin mahdollisiin maailmoihin.

Varèsen aikalainen, australialainen Percy Grainger kirjoitti niin ikään musiikkiaan värikylläisille orkesterikokoonpanoille, joissa laajalla lyömäsoittimistolla on keskeinen asema. Neliosainen orkesterisarja In a Nutshellon säveltäjänsä mainioimpia teoksia, jota sitäkään ei ainakaan suomalaisissa konserttiohjelmissa turhan ahkeraan soiteta.

Suurelle orkesterille sävelletty In a Nutshell on monikerroksinen yhdistelmä brittiläiseen kansanmusiikkiin viittaavia melodia-aineksia sekä kosketinsoitinten, marimban, ksylofonin, putkikellojen, symbaalien ja kongien orientaalissävytteistä eksotiikkaa, josta muodostuu varsin omintakeinen lyhyiden kuvaelmien kokonaisuus, joiden kerronnassa sadunomaisuus ja arkielämän tuokiokuvat elävät rinnakkain, toisiinsa kietoutuneina.

Sinfonia Lahti ja Stasevska pukivat Graignerin elokuvamaisen orkesterikerronnan hehkuvaan asuun, jonka tarttuva melodiikka ja huumaavat tekstuurit piirtyivät lumovoimaisena salin soivaan tilaan. In a Nutshell on kertakaikkisen eriskummallinen teos, mutta se juuri tekee siitä niin nautittavan.

Konsertin avauksena kuultu Alberto Ginasteran Estancia-baletin päätöstanssi antoi illalle alkusysäyksen. Sen riemukas rytmiikka ja taidokas orkesterinkäyttö toivat mielleyhtymiä niin lokakuussa Sibeliustalossa kaikuneisiin John Adamsin Harmonielehren loisteliaisiin sävyihin muodostaen Fokus-konserttien välille tyylikkään sillan.  

Jari Kallio

 

Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 25.11.

Dalia Stasevska, kapellimestari, Wu Wei, sheng

  • Alberto Ginastera: Danza final baletista ”Estancia” (1941)
  • Jukka Tiensuu: Teoton (2015) – konsertto shengille ja orkesterille
  • Edgar Varèse: Intégrales (1923) puhaltimille ja lyömäsoittimille
  • Percy Graigner: In a Nutshell (1915-16) – sarja orkesterille

 

 

 

 

 

  

Edellinen artikkeliTuomaristo kiistää huhut riitelystä Panula-kilpailussa – jääviyssääntönä vain “omantunnon mukaan”
Seuraava artikkeliSeestynyt modernismin mestari