Syvämietteinen löhöilymatka Kamus-kvartetin tapaan

 

Kamus-kvartetin painopisteitä ovat klassismi ja nykymusiikki. Kuva: Maarit Kytöharju

Arvio: Kino Soi! -konsertti Kino Tapiolassa 17.12.: Kamus-kvartetti

Nyt toista kauttaan pyörivä Tapiolan Kino Soi! -konserttisarja on osa jo mukavan yleiseksi tullutta kunnianhimoisen ja rennosti tarjoillun kamarimusiikkielämän suuntausta, jossa innokkaat muusikot valtaavat inspiroivia tiloja. Kino Soi!:ta kantaa tapiolalainen paikallistunne ja taiteellisen suunnittelijatiimin Hanna Hohdin, Markus Hohdin, Liina-Mari Raivolan ja Petja Kainulaisen rakkaus vuonna 1955 rakennettuun upeaan Kino Tapiolan elokuvateatteriin, jonka tyylikäs tunnelmallisuus huutaa elokuvanäytöksiä monipuolisempaa käyttöä.

Konserttisarjan syyskauden päätti identiteetiltään vankkumattoman tapiolalainen Kamus-kvartetti, joka harppasi ohjelmassaan satojen vuosien matkan Alessandro Scarlattin (1660–1725) jousisonaatista, modernin jousikvarteton prototyypistä, Schubert-klassikon kautta Seppo Pohjolan kvartettouutuuteen. Elokuvateatterin plyysi-istuimilla kelpasi löhöillä verrattuna muovituoleihin tai kirkonpenkkeihin.

Elokuvateatterin varjopuolena on tietysti villasukkamainen akustiikka. Istuin sen verran lähellä esiintyjiä, että sangen voimakas sähköinen vahvistus aiheutti hämäävän olon koko konsertin ajaksi. Musiikin aisti sekä soittimista että kaiuttimista, jolloin soitto tuntui etäännetyltä ja usein puuroiselta. Scarlattin barokkimusiikkiin Terhi Paldanius, Jukka Untamala, Jussi Tuhkanen ja Petja Kainulainen suhtautuivat kunnioittavan varovaisesti. Kun vahvistus heikensi välittömyysvaikutelmaa, pitkien äänien elävöittämiset, kuvioiden muotoilut ja soittimien väliset imitaatiot tuntuivat sitäkin aristelevammilta. Hyvä siis, että Kamus toi tanssisarjamaiseen sonaattiin myös räväköitä kontrasteja ja heille ominaista suoraviivaisuutta – moderneissa soittimissa kun oltiin, tulkinnassa saa ja pitääkin olla omannäköisyyttä barokkisoittimien jäljittelyn sijaan.

Beethovenin ja Schubertin klassismi on sen sijaan yksi Kamuksen omimmista alueista, ja nyt kuultiin Schubertin Tyttö ja kuolema -kvartetto (nro 14). Kvartetille tyypillinen soinnin läpikuultavuus sekä terävyys ja iskevyys kävivät ilmi kuolemanläheisessä mystisessä hauraudessa ja raivoisasti eteenpäin ajetuissa kehittelyissä. Sellisti Petja Kainulainen latasi satsin alakertaan niin villejä tehoja, ettei huomio voinut herpaantua.

Kamus on kunnostautunut uuden musiikin esittäjänä – vuosi sitten se vastasi esimerkiksi Sebastian Fagerlundin toisen jousikvarteton kantaesityksestä Amsterdamissa – ja 1900–2000-lukujen musiikki on ilahduttavan isossa osassa myös Kino Soi!:ssa. Kamus on taannoin levyttänyt Seppo Pohjolan jousikvartetot nro 1–4, ja nyt oli vuorossa viidennen kvarteton kantaesitys.

Pohjolan jousikvartetoissa heijastuu selkeästi säveltäjän tyylillinen matka tiukasta modernismista laveampaan ekspressionismiin ja taiteellisen kriisin kautta synteesinomaiseen modernistisuuteen. Neljännessä jousikvartetossa oli Pohjolan nykytyylille ominaista energistä jännitteisyyttä, sykkivyyttä ja ilmaisukkaita eleitä. Uudessa teoksessa näitä piirteitä edusti yksiosaisen, parikymmenminuuttisen kvarteton vahvaksi jännittynyt, nouseva muotokaari, jossa asiat seurasivat toisiaan saumattomasti ja kohosivat kohti lopun vahvoja päätössanoja.

Mutta kokonaisuudessaan teos oli poikkeuksellisen surumielinen, kuten säveltäjä itsekin juonnossaan totesi. Lähtökohtana olivat Vincent van Goghin omakuvat sekä ahdistus maapallon tilan edessä. Alun viileässä synkkyydessä oli Shostakovitshin henkeä, joka kääntyi yhä vilpittömämmäksi tuskaisuudeksi ja kehkeytyi määrätietoisuuden ja lohduttomuuden aaltoiluna lopun intensiiviseen, jähmettyneeseen lauluun. Tietty kylmyys Pohjolan sävelkielessä aina on, mutta Kamus priimaksensa Terhi Paldaniuksen johdolla löysi kvartettoon koskettavan kyyneleisesti tihkuvan soinnin.

Auli Särkiö-Pitkänen