Supermezzo Cathy Berberianin jalanjäljissä on hyvä vaeltaa

Olga Heikkilän taiteellinen tohtorintutkinto käsittelee puhelaulua ja puheenomaisuutta. Kuva: Tom McKenzie

Arvio: Musiikkitalon Camerata-sali 13.11.: Olga Heikkilä, sopraano, Stefan Schreiber, piano, cembalo ja yhtyeen johto

Cathy Berberian oli 1950-70-lukujen uuden vokaalimusiikin supernainen, joka silti edelleen muistetaan lähinnä säveltäjä Luciano Berion puolisona ja muusana. Berberian kantaesitti rajoja rikkovaa musiikkia, määritteli lauluääntä ja laulajan roolia uudelleen sekä järjesti hulluttelevia resitaaleja, joissa nykymusiikki, entisajan kollaasimainen iltamaperinne ja historiallisen laulumusiikin raikas tulkinta yhdistyivät.

Sopraano Olga Heikkilä tarjosi valloittavan kurkistuksen tällaiseen hilpeään lauluiltaan eläytymällä Cathy Berberianin rooliin. Mukana oli Berberianin tyyliin vanhaa musiikkia (Purcell), nykymusiikkia (Hans-Joachim Hespoksen tuore Weißschatten) ja Berberianin ohjelmistoon kuuluvaa monimuotoista laulumusiikkia barokki-Beatlesista Berioon. Heikkilä jäljitteli Berberianin elekieltä ja lavaolemusta sekä tavoitteli tämän teatterimaista lavakomiikkaa esimerkiksi resitoimalla megafoniin osan William Waltonin Façade-teoksesta tai laulamalla 1800-luvun alun Beethoven-salonkisovituksen sermin takana suurieleisesti vaatteita vaihtaen. Tunnelma oli kauttaaltaan hilpeä ja täynnä hauskoja yksityiskohtia, ja graafisten partituurien heijastaminen näkyville sekä äänileikkeet Berberianin puheesta täydensivät kokonaisuuden. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian helmassa kun oltiin, mukana oli kuitenkin myös akateemisen esittelevä sävy.

Tämä ei välttämättä ollut huono asia. Konsertti oli osa Heikkilän puhelaulua käsittelevää taiteellista tohtorintutkintoa, ja ilta oli kiinnostava esimerkki siitä, miten paljon muusikko voi ilmentää tutkimuksellisia piirteitä esityksessä: kaikissa kappaleissa Heikkilä toi esiin puheenomaisuuden ja tekstin ensisijaisuuden merkitystä sekä sitä, miten äänellä voi revitellä puhtaan tekniikan kautta, terveellisesti. Heikkilällä onkin erittäin miellyttäväsointinen ääni ja tervelinjainen lyyrinen tekniikka. Teknisen hygieenisyyden korostaminen söi hieman esitysten luontevuutta; esimerkiksi Berberianin sävellys, graafisesti notatoituihin sarjakuvaääniin perustuva Stripsody (1966) oli kiirehtivä ja turhankin lineaarinen.

Sen sijaan tekninen näkökulma nosti valokeilaan Heikkilän taidokkaan monityylisyyden. Hän muuntautui tyylitietoisesta barokkitulkista kabaree-laulajattareksi ja heittäytyi Berion kansanlaulusovitusten sarjassa Folk Songs (1964) suoranaiselle maailmanympärysmatkalle erilaisiin kansanlaulutyyleihin. Sarjan, ja koko konsertin, päättänyt “Azerbaidžanilainen rakkauslaulu” muodostui huippuhetkeksi, sillä Heikkilä oli kaivanut esiin laulun alkuperäiset sanat Berberianin käyttämän epätarkan translitteraation sijaan, ja esikuvan varjosta nouseminen kuului heti leiskuvana tulkintana. Berio laittaa sarjassaan huilun, klarinetin, lyömäsoittimien, harpun, alttoviulun ja sellon jäljittelemään hienostuneesti erilaisia kansanmusiikkisoittimia. Malla Vivolinin, Helmi Malmgrenin, Elmeri Uusikorven ja Petteri Kipon sekä Sanni Korpelaisen, Teemu Kupiaisen ja Pinja Laineen yhtyettä johti Stefan Schreiber, joka toimi myös Heikkilän mainiona, muuntautumiskykyisenä pianistina ja huumorin osapuolena.

Vaikka oli selvää, ettei Heikkilä suoraan imitoinut Berberianin tulkintoja, esikuva kuulsi selvänä esimerkiksi Saint-Saënsin Danse Macabre -laulun sävyssä ja tempossa. Heikkilä kuitenkin päihitti mallinsa rehevällä chanson-tyylillä pärisevinä ärrineen ja rintarekisterin rohkealla käytöllä. Samaa kabaree-henkeä oli Kurt Weillin Complainte de la Seine -laulussa. Ylipäätään oli mainiota, että lyyrinen sopraano uskaltautui Cathy Berberianin, mezzosopraanon, jalanjäljissä pois äänityypistään Berio-kansanlaulujen mataliin maailmoihin ja ei-klassisiin tekniikoihin – silti säilyttäen koko ajan oman äänellisen identiteettinsä. Vaikutelmana ei ollut irtiotto tai rajojen testaaminen, vaan Heikkilä tuntui osoittavan, kuinka keinotekoista fakkityypittely tosiaan on, kun laulaja osaa asiansa.

Hans-Joachim Hespoksen (s. 1938) Weißschattenissa (Valkoiset varjot, 2017) Heikkilä puolestaan pääsi osoittamaan ylä-ääniensä suvereeniuden. Teos oli erikoinen yhdistelmä äkkiväärää ultramodernismia ja vinksahtanutta huumoria keksittyine kielineen ja pehmoleluineen.

Berberian oli uuden ajan laulaja, joka toi työssään yhteen Berion Sequenza III:n tai Cagen Arian kaltaisten teosten avantgardistiset äänenkäyttötavat, tyylillisen monipuolisuuden, barokkitietoisuuden ja tunkkaisen konserttiperinteen uudistamisen. Hänelle ääni oli elävä ilmaisuväline. Hauska ja tunnettu esimerkki tästä ovat Berberianin barokkityyliset cover-versiot Beatlesin lauluista. Olga Heikkilä oli tehnyt hyvän ratkaisun antaessaan sävellysopiskelija Aino Tenkasen sovittaa hänelle ikioman Cathy-tyylisen Beatles-coverin Hey Jude -laulusta. Cembalon, huilun ja alttoviulun barokkiset säestyskuviot ja juoksutukset törmäsivät iloisesti Beatlesin melodiikkaan, ja Heikkilän laulutapa toi tyylikkäästi yhteen barokkia, bel cantoa ja poppia.

Auli Särkiö-Pitkänen