Sanomattomien sanojen vankina

Jäässä on paljon hahmoja, mutta kovin harva niistä ehtii piirtyä yksilöllisellä tavalla. Kuva Stefan Bremer

Ooppera on omalakinen taiteensa, eikä suositun kirjan tai elokuvan ottaminen uuden teoksen pohjaksi ole mikään oikotie menestykseen.

Kansallisoopperassa Jüri Reinveren versio Sofi Oksasen Puhdistuksesta onnistui vuonna 2012 yllättävän hyvin, osin siksi, että musiikki ei pyrkinytkään kuvittamaan tapahtumia vaan loi niille oman dynamonsa. Myös Sebastian Fagerlundin Syyssonaatti löysi Bergmanin elokuvaan toimivan suhteen, jossa musiikki avasi perheen sisäisiä traumoja.

Ulla-Leena Lundbergin Finlandia-palkitun romaanin pohjalta tehty Jää ei valitettavasti pääse kohoamaan omille jaloilleen vaan jää alkuperäistekstille alisteiseksi – siitä huolimatta, vaikka Jaakko Kuusiston musiikki ja Juhani Koiviston libretto ovat ammattimaista työtä.

Osin tämä johtuu Lundbergin kerrontatavasta, joka kuvaa ulkosaariston ihmisten elämää pikkutarkan realistisesti ja kielellisesti rikkaasti. Se imee mukaansa, vaikka varsinaista draamaa ei ole mukana kuin vasta lopussa, kun kirkkoherra Peter Kummel hukkuu jäihin. Synkät syöverit tulevat muuten esiin pinnanalaisina.

Oopperassa tekstistä on mahtunut mukaan vain viitisen prosenttia, eikä yhteisön tapojen ja ihmisten luonteiden pohjustamiseen jää tilaa. Musiikilla ja visuaalisilla keinoilla olisi siis korvattava puute ja luotava summasta jotain, joka nousee toisen potenssiin.

Kuusisto on lähtenyt oikeasta suunnasta eli ottanut päähenkilöksi luonnon. Odotinkin ennen muuta jylhää saaristolaisluonnon kuvausta sekä meren pelottavien vaarojen symbolista nivomista ihmiskohtaloihin. Jouduin pettymään, sillä ooppera jää liikaa kuvittamisen asteelle ja näyttää paikoin kuin kesäteatteriesitykseltä kaikkine suomalaisine kliseineen.

Alkusoitossa meri velloo orkesterissa uhkaavin dissonanssein, hieman samaan tapaan kuin Sibeliuksen Myrsky-musiikissa. Kuoro tekee jo aluksi selväksi,  että huonostihan tässä tulee käymään – ehkä vähän liiankin alleviivatusti. Nämä merikohtaukset palaavat ja muodostavat upeita vaikutelmia Kati Lukan lavastuksen ja Thomas Hasen videoiden kanssa.

Sääli vain, ettei niistä rakennu mitään orgaanisempaa – nyt tuntuu, kun sama taulu nostettaisiin esiin kerta kerran jälkeen. Miten paljon viiltävämmän suhteen meriluonnon ja ihmisten sosiaalisten kuvioiden kanssa Britten luokaan Peter Grimesissa!

Kuusiston taidokkuus orkestroijana on koko ajan kuuluvilla, ja kapellimestarina hän sai orkesterin hyvin mukaansa. Musiikissa kuuluu myöhäisromantiikan tai elokuvasävelmien uhkeutta – paikoin mukaan toivoisi enemmän ulkosaariston kirpeyttä. Laulajille Kuusisto kirjoittaa melodista tekstuuria, mutta se on jotenkin ympäripyöreää eikä jää mieleen.

Jos tyyli paikoin läheneekin vakavaa musikaalia, niin sellaiseksi se haluaa olla liian oopperamaista ja kumartaa suomalaiselle perinteelle Madetojasta Kokkoseen ja Salliseen. Oma ääni jää puuttumaan – tai ei välttämättä edes säveltäjän vaan juuri näiden ihmisten.

Esimerkki mahdollisuuksien hukkaamisesta on kirjassa niin koskettava, lapsensa Venäjälle kadottanut Irina Gyllen, joka kutistuu marisevaksi ja lääkkeitä nappailevaksi tädiksi, jonka aariat tuntuvat täysin irrallisilta – eikä vika ollut hienosti laulaneen Jenny Carlstedtin.

Entä kirkkoherran vaimo Mona Kummel, jonka pitäisi olla oopperan ristiriitaisin hahmo äksyssä tiuskinnassaan? Nyt lähinnä ihmettelee, mikä häntä vaivaa. Vasta lopun aaria paljastaa tunteita, ja miehensä menettäneen naisparan estoisuus saa Marjukka Tepposelta eläytyvän tulkinnan.

Ville Rusanen esittää Petter Kummelia niin vivahteikkaasti kuin mitä aineksia löytyy. Hän on selvästikin avarakatseinen hengen mies. Henkilögalleria on laaja – rooleja on yli 20, mutta suurin osa heistä jää kallioilla seisoskelijoiksi. Anna Kelon ohjaus on niin seisahtunutta ja motivoimatonta, ettei tällaiseen enää toivoisi törmäävänsä nykypäivän oopperanäyttämöllä.

Myytistä puolta on yritetty korostaa kohtauksissa, joissa ollaan veneessä näynomaista tietoa tulevansa omaavan Antonin (Pekka Strang) kanssa. Tällöin musiikkiakin etäännytetään elektronisesti. Mutta oi ja voi: tunnelma latistuu, kun lavalle ilmestyy haahuilemaan tanssijoita henkinä, jotka ennen opastivat merenkulkijoita.

Ari Nummisen koreografia on niin mitäänsanomaton, että tulee lähinnä kiusaantunut olo. Samaa voi sanoa kirkkoherran Porvoon-reissun tarinan kuvittamisesta, kun siellä kuvioihin astunut entinen piikatyttö ilmestyy vokottelemaan miestä vulgaaristi ilmehtien.

Kyläläisten laulamat virret soivat melkein jo valmiiksi ja tuovat yhteisöllistä tunnetta. Tuttuuden ja turvallisuuden tunne vallitsee – kallioilla lauleskeluineen, jouluvirsineen ja juhannustansseineen. Ehkä tämä myös vetoaa yleisöön ja luo kontrastia katastrofille. Minut se pani ihmettelemään, eikö suomalaisessa oopperassa ollenkaan päästä eteenpäin.

Harri Kuusisaari