Ruusuritari ilkamoi ja suree katoavassa ajassa

Barokkinen loisto, paikoin jopa kitch, leimaa Münchenin uutta Ruusuritaria. Samantha Hankeyn Octavian ja Katharina Konradinin Sophie kohtaavat. © Wilfried Hösl

Richard Straussin Ruusuritari on niitä oopperoita, joihin esitysperinne on tuonut estetisoivan auran: sen maailma on kääritty kuin karamellipaperiin. Nostalgia ja vanhan maailman lumo kuuluu jo musiikissa, kuuluu usein perustelu, mutta onko näin? Eikö oopperan perusteema, ajan kuluminen ja kaiken katoavaisuus, ole pikemmin aika julma?

Mestariohjaaja Barrie Kosky ja kapellimestari Vladimir Jurowski tuulettavat raikkaasti Ruusuritarin esitysperinnettä Baijerin valtionoopperan uudessa tuotannossa, joka sai ensi-iltansa striiminä maaliskuun lopussa ja on nähtävillä sekä talon omilla sivuilla (www.staatsoper.de) että Suomen Kansallisoopperan kautta.

Temppu oli sikäli uskalias, että Münchenin ooppera on Strauss-pyhättö, jossa jo säveltäjän isä soitti käyrätorvea. Talon edellinen, Otto Schenkin ohjaama Ruusuritari on ollut ohjelmistossa jo 50 vuotta, ja tätä rokokooaarretta varjeltiin kuin muistoesinettä. Mutta ajan ohikiitävyyttä ei sekään voi paeta – hyväkään oopperatuotanto ei säily kuin elokuvaklassikko, vaan sen on elettävä uusien tulkintojen myötä.

Barrie Kosky on silti liian fiksu ohjaaja lähteäkseen kaatamaan kuvia tai provosoimaan, eikä hänen Ruusuritarinsa ole varsinaisesti radikaali. Sitä leimaa visuaalinen yltäkylläisyys, jota konservatiivitkaan tuskin kammoksuvat. Mutta silti tapa, jolla se käsittelee teemoja ja syöttää kulttuurisia viitteitä, on raikas, hulvaton ja syvällinen.

Tulkinta laittaa katsomaan teosta uusin silmin. Ja kuuntelemaan uusin korvin, sillä Baijerin valtionoopperan tuleva ylikapellimestari Vladimir Jurowski ottaa kaiken hyödyn irti siitä, että orkesteria on pitänyt pienentää turvavälien aikaansaamiseksi.

Alussa ja lopussa on kaappikello ja sitä vartioiva Chronos, ajan personifikaatio antiikin mytologiasta. ©Wilfried Hösl

Alkusoiton aikana yleisö näkee vain kaappikellon, jonka viisarit alkavat käydä yhä tiuhempaan, kunnes orkesteri kiihtyy tuohon kuuluisaan soittimelliseen orgasmiin. Marsalkatar ja Octavian astuvat kellon sisästä ulos.

Ruusuritaria sanotaan komediaksi, mutta kuinka usein siinä oikeasti saa nauraa? Hyvin harvoin. Kosky kuitenkin korostaa normaalia enemmän teoksen yhteyksiä ranskalaiseen operettiin ja laittaa tunnetun slapstick-koneistonsa päälle. Tulos on riemukas yhdistäessään unenomaisuutta ja realismia, irrottelua ja vakavaa.

Esitys liitää kuin siivillä, ja erityisesti tämän huomaa ensimmäisessä näytöksessä, joka tuntuu usein pitkäpiimäiseltä kaikkine touhotuksineenkin. Nyt marsalkattaren makuuhuoneen vieraat barokkihattaraksi puettua italialaista laulajaa myöten viilettävät kuin Fellini-sirkuksessa, ja kun marsalkatar yhtäkkiä tajuaa olevansa vanha, ja nuoren rakastajan on aika saada joku uusi, vakavoituminen tuntuu joka eleessä ja valöörissä.

Toinen näytös tapahtuu taidemuseossa. Sen maalauksissa kuvattavat antiikin mytologioiden dionyysiset sarvipäät loikkaavat yllättäen paroni Ochsin öykkäröiväksi palvelijakunnaksi, jota kirmaileva tanssijajoukko kuvaa. Keskellä on sänky, jossa järjestettyyn avioon saatettava Sophie-neito nukkuu tietämättömän unta. Säihkyvien hopeavaunujen lumemaailma kuitenkin muuttuu painajaiseksi. Sophien emansipoitumisprosessi on oleellisempaa kuin hänen ja Octavianin rakastuminen.

Viimeinen näytös on naamiaisleikki, joten oli toimivaa tehdä se teatterina teatterissa. Lopuksi paronin onnetonta viettelyillallista seurannut yleisö palkitsee tämän heittelemällä päälle kananmunia. Kaikkein maagisin hetki on silti lopussa: jäähyväistrion jälkeen marsalkatar jää katkerana seisomaan, kun Octavian ja Sophie leijailevat ilmaan laulamaan duettoaan.

Lopussa jäljellä on enää kaappikellon päällä istuva vanha ukko, Chronos eli ajan personifikaatio antiikin mytologiassa, joka on ollut koko ajan seuranamme manipuloimassa oopperan hahmoja ja muistuttamassa heitä kaiken katoavaisuudesta.

Italialainen laulaja kuuluu marsalkattaren makuuhuoneen vierailijakaartiin. ©Wilfried Hösl

Solistijoukko on erinomainen. Malis Petersen jättää marsalkattaren aristokratian sivuun ja pureutuu tarkalla elekielellä ja pakahduttavalla laululla vanhenevan naisen tuntoihin. Samantha Hankey on androgyyniydessään niin hieno  Octavian, että tiheän vibratokin unohtaa, ja Katharina Konradin Sophie huikaisee kirkkaudellaan.

Christof Fischesser tekee Ochsista niin elinvoimaisen ja laulussaan purevan komediahahmon, että kliseet ihraisesta juntista voi unohtaa. Jopa Faninalin rooliin on saatu luksusmiehitys, Wagner-pahiksina tunnettu Johannes Martin Kränzle.

Pienellä orkesterilla soitettuna Ruusuritari menettää makeuttaan, muhkeuttaan ja hopeisten sointiensa taikaa, mutta kamarimusiikillisella tekstuurin läpivalaisulla saadaan tilalle jotain aivan muuta: musiikin yhteys tekstiin korostuu, ja yksityiskohtien terävää kuvailua on niin paljon, että teos tuntuu kuin uudelta – jopa aiempaa modernimmalta.

Vladimir Jurowski valaisi tätä tiuhasti vaihtuvaa musiikkidramaturgista rihmastoa tarkkakatseisesti ja piti yleisvireen valppaana. Kaikesta kuului, että kapellimestari ja ohjaaja ovat tehneet tiivistä yhteistyötä. Se on perusta nautinnolliselle esitykselle.

Harri Kuusisaari