RSO ja Lintu erosivat hyvinä ystävinä

Hannu Linnun menestyksekäs kausi RSO:ssa sai arvoisensa päätöksen.

Hannu Linnun jäähyväiskonsertti RSO:n ylikapellimestarina edusti ohjelmiston suunnittelultaan hänelle tyypillistä draamallista ajattelua. Alkupuolen teokset, Maurice Ravelin Couperinin hauta ja Samuel Barberin Knoxville, Summer of 1915 olivat nostalgisia ja orkestraatioltaan keveitä menneisyyden muistoja. Keskeisteoksena oli Sebastian Hillin kantaesityksensä saanut Miracle, joka kasvoi tragedian kautta rytmihurmioon, ja elämänilon sinetöi Beethovenin toinen sinfonia.

Kautta linja jäi vaikutelma, että Lintu ja RSO eroavat hyvinä ystävinä. Eikä ero ole mikään lopullinen, vaan Lintu jatkaa vierailujaan eikä siirry sen kauemmaksi kuin Töölönlahden toiselle puolelle Kansallisoopperaan. Tulevaisuuteen katsovaa optimismia korosti sekin, että RSO sai nyt pitkästä aikaa soittaa täydessä kokoonpanossaan ja kahden tunnin ajan.

Konsertin protokollaan kuuluivat muusikoiden ja Ylen johdon haastattelut, mikä oli tällä kertaa aivan paikallaan – Linnun kausi on vienyt RSO:ta niin monella saralla eteenpäin, että sen sanoiksi pukeminen on muutakin kuin muodollisuus.

Niin hyvää musisointia kuin kautta illan tarjottiinkin, pihviksi nousi Sebastian Hillin uutuus. Hän on jo aiemmin todistanut hallitsevansa suuren orkesterin apparaatin ja löytäneensä oman äänensä eri tyylivaikutteiden summaajana. Tällä kertaa hänen musiikkinsa sai entistä enemmän myös henkilökohtaista ja riipaisevaa sävyä, sillä Miraclen sävellystyön aikana koronaviruksen aiheuttama sairaus koitui hänen perheenjäsenensä kohtaloksi.

Tämä tausta kuuluu musiikissa, mutta Hilli ei silti ole tehnyt mitään koronamuistomerkkiä vaan kohottanut yksityiset tunteet yleiseen muotoilemalla vaikuttavan draaman kaaren. Se alkaa tasaisella rytmitikityksellä, joka kuvaa ajan ja arjen kulua. Sitten siihen tulee yhä pahaenteisempiä aavisteluja ja pelokkaita pysähtelyjä. ”Soittimien pyrähdyksenomaiset eleet kuvaavat eläimiä, jotka aistivat vaaran ja pakenevat”, säveltäjä itse kuvaa.

Katastrofin jälkeen seuraa tyhjyys. Matalat vaskisoinnit pasuunan glissandoineen soivat surun pohjattomuutta, ja orkesteri heijastelee hiljaisuuden kaikuja. Sitten lamaantumisen tilasta alkaa nousta rytmiliikettä, ikään kuin pysähtynyt kello heräisi eloon. Se tarttuu soittimilta toisille ja saa svengaavampia vääntöjä, kunnes meno kiihtyy vallan hurjaksi.

Imu on niin orgaaninen, että kuulija tempautuu vapautumisen prosessiin kokonaisvaltaisesti. Sointusävelten toistuva kelaaminen muistuttaa minimalismia, ja blokkien ja koraalien jylhyys tuo paikoitellen mieleen jopa Messiaenin rakkauden apoteoosit. Aikamoisia vertauskohtia siis, mutta Hilli toteuttaa kaiken niin vilpittömästi ja tosissaan, ettei mikään lainailu edes tule mieleen.

Lintu ja RSO eläytyivät teokseen täysillä, ja sen nostattaman optimismin siivin soi myös Beethovenin toinen sinfonia – jäntevästi ja energisesti, vaikkakin vähän suoraviivaisesti.

Ravelin Couperinin hauta ei läpikuultavassa eleganssissaan tunnu oikein väkeväotteisen Linnun omimmalta alueelta, mutta herkullisesti hän senkin karakterisoi. Etualelle nousivat RSO:n soolopuhaltajat, oboisti Kyeong Ham, huilisti Yuki Koyama, klarinetisti Christoffer Sundqvist ja fagotisti Otto Virtanen, joiden työskentely niin sooloissa kuin tiiminä oli korkeaa kansainvälistä tasoa. Erityisen kutkuttavia olivat kohdat, joissa kukin heistä nappaa melodian vuorollaan, antaen sille persoonallisen leimansa (mm. Rigaudonin melankolinen välitaite). Jouset soivat arkisemmin – tämä on ollut ainut miinus Linnun orkesterinrakennustyössä.

Samuel Barberin Knoxville, Summer of 1915 on menneisyyden kaipuun kiteytymä, jossa ajan kulumisen väistämättömyys ja lapsuuden muistojen tapa rakentaa minuutta kohtaavat. Helena Juntunen hyppäsi laulusolistiksi konserttipäivän aamuna, ja siihen nähden esitys oli erinomainen. Juntunen ei lähestynyt musiikkia niinkään melankolian vaaleanpunaisten silmälasien läpi kuin elämällä sen tunteet tässä ja nyt, kaikessa viattomuudessaan ja kipeydessään. Orkesteri myötäeli ne empatialla.

 

Harri Kuusisaari