Pohdiskeleva ja yllättävän hillitty La Passion de Simone toi vapahduksen sijaan kysymyksiä

© Jaani Haapasalo / Tampere-talo

Arvio: Kaija Saariaho: La Passion de Simone, Tampere-talo 10.3.2019. La chambre aux échos, Sayuri Araida, sopraano; Kamariorkesteri Avanti!, kapellimestari Clément Mao-Takacs; Aleksi Barrière, ohjaus.

Kaija Saariahon toisen ja kolmannen oopperan välissä valmistunut näyttämöteos La Passion de Simone (2006) on tekijänsä mukaan oratorio – nimike, jota roolitetuista uskonnollisista vokaaliteoksista käytetään. Simone Weil (1909–1943) ei kuitenkaan ollut kirkon pyhimys, vaikka Saariahon teos hänet omanlaisenaan marttyyrina esittääkin. Jo nuorena sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen intohimoisesti suhtautunut, filosofiaa opiskellut Weil pyrki kokonaisvaltaisesti lähestymään aiheita, joista puhui ja kirjoitti: hän meni tehdastöihin ymmärtääkseen työläisten elämää ja lähti vapaaehtoisesti taistelemaan tasvaltalaisten puolella Espanjan sisällissodassa. Juutalaistaustainen Weil myös koki kristillisen herätyksen – aikalaisälyköistä vastavirtaan – ja hänen loppuvaiheidensa kirjoitukset olivat painottuneita mystisiin metafyysisiin aiheisiin. Terveydentilaltaan heiveröisen Weilin käytännön etiikasta kertoo anekdootti, ettei hän toisen maailmansodan aikana myötätunnosta halunnut syödä enempää kuin mitä hän käsitti miehityksen alla asuvien ranskalaisten saavan päivittäin.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi

Santeri Kaipiainen