Paljonko oopperasta riittää vitsiksi?

Hannu Niemelän Parantaja osoittautuu hyväksikäyttäjäksi Kansallisoopperan Pikaparantolassa.

iro Rantalan säveltämä ja Minna Lindgrenin kirjoittama oopperakomedia Pikaparantola myi  esityksensä Alminsalissa nopeasti loppuun ja jatkaa kiertueella Turussa, Oulussa ja Kuopiossa (viimeinen esitys 1.11.). Tiistaina 2.10. esityksen voi nähdä myös Yle Arenassa.

Yleisöön uppoava ja kätevästi siirreltävä tuotanto on varmaankin sitä, mitä Kansallisooppera tarvitsee alueelliseen toimintaan, mutta mitä kantaesityksestä jäi taiteellisessa mielessä käteen?

Itse hahmotin siinä kaksi erillistä tasoa, jotka eivät oikein kohtaa toisiaan. Oli nykypäivän hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoinnista kertova juoni ja toisaalta oopperan historiaa sekä tekstirakenteessa että musiikkityyleissä lainaileva pastissi.

Mitä ihmisten addiktioissa, häpeän tunteissa, liikalihavuudessa, nettiriippuvuudessa ja muissa aikamme sairauksissa on sellaista, joille kelpaa nauraa 1800-luvun koomisen oopperan koloratuurien, pateettisten rakkauskohtaisten tai tekstin maneerien avulla?

Minna Lindgren määrittelee ohjelmalehtisessä Pikaparantolan vakavaksi komediaksi, mutta onko se sitä? Kirjoissaan Lindgren onkin kunnostautunut vakavien aiheiden käsittelyssä  mustan huumorin keinoin, mutta oopperalibretto ei yllä ihan samaan.

Oopperan konventioissa on paljon naurettavaa, mutta riittääkö se toisen oopperan rakennusaineiksi? Ainakin tällöin se kaipaisi älykkäästi kommentoivaa metatasoa. ”Mitä on kuolema? Siihen päättyy ooppera. Se kestää kauan, usein koko aarian”, laulaa Pikaparantolan  tohtori. Tällainen tuntuu aihepiiriin nähden turhankin kevyeltä.

Teos vilisee tematiikkaa, johon olisi voinut tarttua hanakammin kuin vain vitsin aiheena.  Terveysyritykset voivat olla itsepetokseen yllyttäjiä. Tenori ja sopraano eivät enää edes tunnista toisiaan keskittyessään sosiaaliseen mediaan tai itsensä peilailuun. Sopraanon aviomies taas laulaa häkissä identiteettiongelmistaan ja yrittää päästä kaapista ulos.

Figaron häiden loppua mukailevassa finaalissa juoksennellaan naamioituneina puutarhassa. Lopussa jää vähän ontto olo: miten niiden addiktioiden ja häpeän tunteiden kanssa kävikään? Riittääkö, että, että ihmiset huomaavat, ettei heissä mitään vikaa ollutkaan? Mozartmaiseen anteeksiantoon tukeutuminen tuntuu kaukaa haetulta.

Tyylipastissin luonnetta korostaa se, että Iiro Rantala kulkee musiikissaan usein suoraan 1800-luvun oopperasäveltäjien vanavedessä. Romanttista melodiaa ja vokaalista taituruutta riittää, ja välillä käväistään habaneran parissa ja musikaalinäyttämöllä.

Hyviä oivalluksia riittää, ja musiikin flow on kuin Rantalaa pianon ääressä. Hän liikkuu klassisten muotojen, ja eleiden parissa luontevasti, ja Arttu Takalon ammattitaitoinen orkestrointi kannattelee kokonaisuutta. Tyylillinen sillisalaatti alkaa silti ajan myötä tuntua tasapaksulta ja ambivalentilta. Omaa ääntä ja terävämpää ironian särmää alkaa kaivata.

Maria Sidin ohjaus kulkee libreton ja musiikin hengessä eli hulluttelee sopivasti eikä yritä kaivaa syntyjä syviä. Loppua kohti meno vähän hyytyy. Anna Kontekin kätevä lavastus koostuu laatikoista, joiden sisällä Joonas Tikkasen valo- ja videomaailma vakuuttaa.

Johanna Rusanen paino-ongelmiensa kanssa kamppailevana Sopraanona ja Päivi Nisula kyynisenä Respana ottavat hahmoistaan kaiken irti niin laulullisesti kuin näyttämöllisesti. Hannu Niemelä tekee Parantajasta synkeän kyynisen hyväksikäyttäjän. Markus Nykänen on romanttisen tenorin perikuva, ja Waltteri Torikka kärvistelee aviomiehen häpeän tunteissa raastavasti.

Kalle Kuusavan johtama orkesteri soittaa kautta illan jouhevasti.

Harri Kuusisaari