Nykybaletin sekalainen kimara

@Mirka Kleemola
Susanna Leinosen teos Breaking the Fury oli liikkeellisesti ja visuaalisesti kiinnostava, mutta masentavan monotoninen musiikki oli kompastuskivenä.

Kansallisbaletin kauden huipentuma oli Tero Saarisen Kullervon uudelleen tuleminen. Toissa vuonna kantaesityksensä saanut, Sibeliuksen Kullervo-sinfoniaan perustuva teos jäi silloin hieman keskeneräiseksi, mutta nyt koreografi oli saanut draaman imun kuntoon, ja Hannu Linnun väkevä musiikinjohto kruunasi annin koskettavaksi.

Voitto olikin baletille tarpeen, sillä muuten kausi on jäänyt luvattoman valjuksi. Viimeisenä ensi-iltana nähtiin viikko sitten neljän suomalaisen koreografin teoksista koostuva Voima. Susanna Leinonen, Jyrki Karttunen, Virpi Pahkinen ja Jorma Uotinen ovat todellakin suomalaisen tanssin voimahahmoja, mutta edes se ei riittänyt täysipainoiseen iltaan.

Parasta musiikin ja tanssin kokonaisuutta tarjosi Virpi Pahkinen Einojuhani Rautavaaran musiikkiin perustuvassa teoksessa Cantus arcticus. Rautavaaran ikivihreä pohjoisen luonnon ylistys linnunlauluineen tarjoaa jo tematiikkaa tarpeeksi, eikä Pahkisen ole tarvinnut lähteä etsimään visioita kauempaa.

Tanssijat ilmentävät lintujen olemusta veistoksellisin poseerauksin, pehmeästi virtaavin liikkein ja dekoratiivisin käsiasennoin, jotka tuovat suomalaisen linturämeikön lisäksi mieleen antiikin Egyptin lintukuvat ja -patsaat.

Tietenkin voi kritiikkinä sanoa, että Pahkinen kuvittaa Rautavaaraa yksi yhteen, mutta miksi musiikin ehdoilla toimiminen pitäisi nähdä tanssissa syntinä? Liikkeen ja kuvien kauneudesta ja luonnon herättämistä tunteista ja assosiaatioista ei ollut pulaa.

Pahkinen toi mukanaan Ruotsista luottotanssijansa Pontus Sundsetin, joka oli myös harjoittanut teoksen. Muuten lavalla oli Kansallisbaletin tanssijoita. Ei voi mitään sille, että Pahkisen omaa, ainutkertaista tanssijan olemusta jää kaipaamaan liikkeen siirtyessä muille.

Illan toinen kantaesitys oli Jyrki Karttusen Valse triste Sibeliuksen musiikkiin. Hän oli hyödyntänyt teoksen alkuperäistä kontekstia, Järnefeltin näytelmää Kuolema, jossa kuoleva äiti näkee unta tanssiaisista.

Visuaalisesti Karttusen teos on vangitseva: Kalle Ropposen tekemä lavastus ilmassa leijuvine tuoleineen ja tähtitaivaan heijastama valaistus toivat unenomaisen tunnelman. Äitiä (suvereeni Tiina Myllymäki) tanssittavat aavemaiset oliot, joiden liikekielessä Karttunen hyödyntää kuuluisaa huumoriaan.

Nälkä teoksesta silti jää: se on lyhyydessään kuin tabelaux ilman ideoiden kehittelyä, ja sellaisena se sopii lähinnä gaalanumeroksi.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi