Musica Nova alkoi pirteästi

Katia ja Marielle Labeque ovat säkenöivä pianoduo, jonka uralla uudella musiikilla on suuri merkitys. Kuva Musica Novan avajaiskonsertista. Kuva Maarit Kytöharju

Ajan käyttö, sen jaksottaminen ja manipuloiminen on musiikin ikuisuusteema, mutta ihmeen tuoreesti se toimi Musica Nova Helsinki -festivaalin ajavaiskonsertissa. Kaikki neljä kuultua teosta peilasivat samaa ideaa ja minimaalimusiikin kaikuja mutta äärimmäisen erilaisella tavalla.

Helsingin kaupunginorkesteri aloitti konserttinsa Islannin nykymusiikkitähden Anna Thorvaldsdóttirin teoksella Metacosmos (2018). Hän on tullut tunnetuksi musiikilla, joka peilaa Islannin luonnon inspiroimia maisemia ja ekosysteemejä, mutta nimensä mukaisesti uutuus kurkottaa laajemmalle, koko maailmankaikkeuden voimiin ja mysteereihin.

Thorvaldsdóttir rakentaa teoksensa periaatteessa niukoille elementeille, harmoniaa luoville ja kaaosta kohti syöksyville. Niiden välinen taistelu tuntuu myös tekstuurien sisällä: tasapainossakin tuntuvat luhistumisen vaarat, ja toisaalta kaaoksesta syntyy kauneutta.

Musiikki on täynnä supistuvien ja laajenevien eleiden hengitystä. Pyörteiset syöksyt kohti mustaa aukkoa saavat kuulijassa huimauksen tunnetta. Kapellimestari Peter Rundel ja HKO pitivät teoksen elementaariset voimat tarkasti hyppysissään.

Sitten seurasi konsertin pohjanoteeraus, rock-yhtye The Nationalin kitaristina tunnetun Bryce Dessnerin konsertto kahdelle pianolle – vaikka solistina soittaneet Katia ja Marielle Labèque olivatkin sen vetonauloja.

En voi lähteä yleistäen väheksymään Dessnerin säveltäjäntaitoja. Pakko hänessä on jotain kiinnostavaa olla, sen verran maineikkaat orkesterit tilaavat häneltä teoksia koko ajan. Pianokonsertto ei vain lähtenyt kunnolla matkaan missään vaiheessa: minimalistiset toistot eivät saaneet groovea alleen, koska rakenne oli niin hatara.

Loistavan duo Labèquen työtä toki oli nautinto seurata, vaikka heidän osuutensa ei kovin solistisena erottunutkaan. Ylimääräisenä he soittivat Philip Glassia. Dessnerin musiikista saanee paremman kuvan 7.2. Tapiola Sinfoniettan konsertissa, kun hän itse saapuu solistiksi sähkökitaroineen.

Sitäkin mojovampi jysäys koettiin väliajan jälkeen, kun Louis Andriessenin De Schelheid (1983) sai Suomen ensi esityksensä. Yksinkertainen idea, musiikin pulssin jatkuva kiihtyminen, saa siinä niin tiukan ja monitasoisen ilmiasun, että mielenkiinto ei herpaannu hetkeksikään.

Päähuomio on alusta asti kahdessa pikkurummussa, joiden soittajilta vaaditaan lujaa rannetekniikkaa. Niiden heltiämätön naputus saa vastaansa kahden sivuilla asetellun puhallinryhmän epäsynkronisina horjahtelevat törähdykset. Soittimistona on lisäksi mm. jouset, bassokitara ja hammond-urut, ja joitakin soittimia on vahvistettu sähköisesti.

Andriessenin tapa luoda pulssia eroaa amerikkalaisista minimalisteista särmikkyydessään – tässä ei leijuskella hypnoosissa vaan ollaan koko ajan kuin veitsen terällä. Niin olivat myös HKO ja Peter Rundel, jotka loivat esitykseen virtuoosisen driven.

Yhtä minimalistinen mutta keinoiltaan täysin vastakohtainen oli amerikkalaisen, Saksaan asettuneen Jay Schwartzin teos Delta. Se perustuu staattisten äänten mikroelämään, joissa hitaasti liukuvilla glissandoilla ja värivaihteluilla on tärkeä osuus.

Aavistuksenomaiset huojahtelut saattoivat luoda kuulijan tajunnassa samanlaista värinää kuin äkillinen valonsäde silmään. Äänet tuntuvat hakeutuvan toistensa kylkeen kuin magneetin navat, ja kun vähän ennen  loppua unisono on lähellä, silloin kaikki romahtaakin.

Tässäpä draamaa kerrakseen. HKO toteutti kaiken hienolla väriaistilla.

Harri Kuusisaari