Messias tuli lähelle

The English Concert teki Messias-oratoriosta puhdistavan kokemuksen.

Monissa Suomen kaupungeissa on ainakin pääsiäisenä tapana esittää Händelin Messias-oratoriota suurten harrastajakuorojen voimin, mutta tuskin koskaan teos on tehnyt niin puhdistavaa vaikutusta kuin The English Consertin kuoron ja orkesterin vierailulla Helsingin Juhlaviikoilla.

Että pienestä, 20-jäsenisestä kuorosta (solistit mukaan lukien) saakin aikaan näin rikkaasti resonoivan ja Musiikkitalon vaivatta täyttävän soinnin! Samalla siinä on intiimiä suoruutta. Turha seremoniallisuus oli poissa tästä harmonisesta esityksestä.

Onhan briteissä muitakin huipputason barokkikokoonpanoja, ykkösenä John Eliot Gardinerin loisteliaat ja dynaamiset Monteverdi-kuoro ja English Baroque Soloists. Heihin verrattuna tämä Harry Bicketin johtama kokoonpano laulaa lämpimämmin ja inhimillisemmin.

Oratorio on tunnettu lähinnä parista kuoronumerostaan, joista Halleluja on klassisen musiikin suurimpia hittejä, mutta muuten se on suurelta osin hengellistä meditaatiota. Pastori Charles Jennesin teksti koostuu raamatun ja anglikaanisen rukouskirjan säkeistä, joissa ei ole draamaa luovia tapahtumia ja roolihenkilöitä vaan profetioita ja tiivistelmiä kristinuskon ydinteemoista, joiden tarkoituksena oli ottaa kantaa aikansa teologisiin kiistakysymyksiin.

Händel on kuitenkin tehnyt staattisista aineksista elävän kokonaisuuden, jossa riittää niin retorista ilmaisua kuin dramaattisia sävyjä pääsiäisen tapahtumien raadollisia puolia edustamassa.

The English Consort vältti esityksessään kaikkea ulkoista tehontavoittelua. Se oli brittiläistä traditiota hienostuneimmillaan. Tarkkuus ja vivahteikkuus nousivat yli majesteettisuuden, mikä korosti nöyryyden sanomaa. Kuoro puhkesi säteilevään laupeuden sointiin, jota orkesteri virtaavalla ja sykkivällä otteellaan tuki. Tässä Messiaassa ei tarvinnut pitkästyä hartaiden tempojen parissa. Kontrastia löytyi myös loistokkaaseen suuntaan vaskien tullessa mukaan.

Solistit tulivat oman kuoron riveistä, ja kaikki olivat ensiluokkaisia. Sopraano Julia Doyle lauloi kikkain ja hiljaa haltioituvin kaarin, ja yhtä tehokkaita olivat kiinteäsointisen alton Stephanie Wake-Edwardin osuudet. Hugo Hyamsin poikakuoron taustasta muistuttava tenori oli hellyttävä viattomuudessaan, ja Ronald Woodin bassossa riitti auktoriteettia.

Juhlaviikkojen ainut klassisen musiikin kansainvälinen vierailu sentään oli napakymppi, mutta se ei riitä muuttamaan muuksi sitä tosiasiaa, että tästä ei tarjonnassa enää voi mennä köyhemmäksi, mitä ideointiin ja alan uusien, tuoreiden ilmiöiden ja tähtien esittelyyn tulee.

Harri Kuusisaari