Matkan taiteilijan pään sisään

Hoffmannin kertomuksissa riittää psykoanalyyttisyyttä ja balettifetismejä mutta myös teatterin taikaa.

Jacques Offenbachin Hoffmannin kertomukset on hajanainen kokonaisuus ja jäi vielä tekijältään kesken. Se vaatii normaaliakin enemmän esittäjiltä luovaa otetta, mikä sopii teoksen teemaan, taiteilijan itsensä etsimiseen.

Runoilija Hoffmann kertoo oopperassa kapakkaseurueelle kolme epäonnista rakkaustarinaansa. Erilaiset naishahmot kuvaavat samalla runoilijan omaa kehitystä: alussa hän ihastuu naiivisti mekaaniseen nukkeen Olympiaan ja sitten epätoivoisesti sairaaseen laulajatyttöön Antoniaan, kunnes lopussa hän vajoaa narsismiin ja haluaa kurtisaani Giuliettalta vain tyydytystä omistushalulleen – kadottaakseen vain identiteettinsä.

Vanhan operettisäveltäjän hymy hyytyy apeassa lopussa. Runoilija huomaa liian myöhään, että ihastusten piirteet yhdistyvät laulajatar Stellassa, jota hän jo on ollut odottamassa mutta ei huomaa tätä. Hoffmann jää pelin menettäneenä kapakkaansa.

Tarinassa kulkevat koko ajan mukana runoilijaa tukeva muusa ja jokaisen vastoinkäymisen takapiruna oleva demonihahmo ilmentävät vastakohtaisia suhtautumisia taiteeseen: sitä rakastavaa ja toisaalta kyynisesti hyväksikäyttävää.

Hoffmann on innoittanut ohjaajia toinen toistaan mielikuvituksellisempiin tulkintoihin. Dekadenssi on niissä useimmissa läsnä – Berliinin Komische Operissa runoilijasta tulee juoppo ja Stefan Herheimin eri taloja kiertäneessä tuotannossa (kts Rondo 7/2017) skitsofreenikko.

Johannes Erahthin Dersdenin Semper-oopperaan tekemä versio ei tee poikkeusta. Kansallisoopperan vuokraama tuotanto tarjoaa visuaalisuudessa yltäkylläisyydessään ja monitasoisessa psykoanalyyttisyydessään paljon pureksittavaa.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi