Seestynyt modernismin mestari

Patricia Kopatchinskajan Shostakovitsh-tulkinnassa oli henkilökohtaista eetosta. @Harri Kuusisaari

Oi niitä aikoja, kun Savonlinnan torikauppiaat pelkäsivät tulojensa romahdusta, kun oopperajuhlilla kantaesitetty Paavo Heinisen Veitsi oli niin vaikea ja karkotti yleisöä. Se oli silkkaa ennakkoluuloa, mutta kyllähän suomalaisen modernismin nestorilla vaikeaselkoinen maine on, oli kyse sitten hänen musiikistaan tai verbaalisesta annistaan.

Sittemmin Heininen on kuitenkin vaihtanut perspektiivejään ja säveltänyt teoksia vaikkapa Leevi Madetojan henkeen. Tästä ei ollut kyse Radion sinfoniaorkesterin perjantaina kantaesittämässä seitsemännessä sinfoniassa, mutta sekin tuntui sointiasultaan sen verran kevyen kirkkaalta, että 50-minuuttista järkälettä kuunteli ihan mielikseen, ilman mitään informaatioähkyä.

Kesken sävellystyön sairastunut ja nyt hoivakodissa asuva 83-vuotias säveltäjä ei itse päässyt paikalle, mutta aplodeista päätellen hän selvästikin oli läsnä yleisön mielissä. Sävellyksen teknisessä toteutuksessa olivat auttaneet nuottigraafikko Raimonds Zelmenis ja Heinisen entinen oppilas Magnus Lindberg.

Teos on viisiosainen ja rakentuu symmetrisesti niin, että keskimmäinen osa on painokkain. Sen tekstuurillinen tiheys ja karaktäärien nopea vaihtuminen vihjasi siitä, että taustalla on Heinisen viime aikojen toteutumattomia oopperasuunnitelmia. Inspiraation lähteenä oli myös John Cowper Powysin kirja Glasronbury Romance, jonka limittäisiä tarinoita saattoi kuvitella sen äänenkuljetuksessa.

Kehystävät osat ovat taas paikoin niin lyyrisiä, että säveltäjä itsekin äityy puhumaan esittelyssä ”tähtitaivaasta”. Ainakaan yhdestä tunnusmerkistään säveltäjä ei ole luopunut: sävellyksellisestä käsityötaidosta, joka ilmenee muodon hallintana ja detaljeista rikkaan tekstuurin taidokkaana kuljetuksena.

Alkuosassa (Ludus) lyhytjänteiset motiivit kiertävät soitinryhmältä toiselle tehden hyvin yhtenäisen vaikutelman. Sointiasu on kevyt ja kuulas, ilme pidättynyt. Toinen osa (Nimbus) taas on miltei romanttinen adagio jousimelodioineen ja harppuineen.

Laaja keskiosa on saanut otsikokseen Nucleus, joka viittaa atomiytimeen, ja sen vikkelinä muunnelmina kehkeytyvä energia ja erilaisten roolihenkilöiden temmellys kertoivat säveltäjän sisäisestä elinvoimasta.

Sinfonian neljännessä osassa (Cantus) Heininen piilottaa tekstuuriin isänsä hautajaisiin säveltämänsä virren. Se tuo osaan painokasta hartautta. Viimeinen sana teoksessa jää kuitenkin uhkaavalle draamalle, sillä viimeinen osa tuntuu loppuvan kuin seinään. Jatkuuko se kahdeksannessa sinfoniassa, joka vielä odottaa kantaesitystään?

Dima Slobodeniouk ja RSO toteuttivat teoksen niin sujuvasti, paikoin jopa aineettomasti, kuin kyseessä olisi ollut klassismin perusohjelmistoon kuuluva teos. Keskiosan virtuositeetissa ja soitinryhmien dialogeissa muusikot saivat näyttää taitonsa.

Seestyneeltä vaikutti myös konsertin solisti, aiemmin niin ekstroverttina tulkkina tunnettu ja yhä paljain jaloin esiintyvä viulisti Patricia Kopatchinskaja. Hän aloitti Shostakovitshin ensimmäisen viulukonserton niin hiljaa ja aavistellen, että kuulijan piti höristää Musiikkitalossa korviaan.

Pian selvisi tulkinnan idea: konsertto on Kopatchinskajalle kuin sielunmessu, ja loppupuolen kadenssissa hän tuntee kuin olisi mukana omassa hautajaiskulkueessaan. Alun Nokturnon laajakaarissa melodioissa on mahdollista kuulla kaiken ahdistuksen lomassa myös toivoa ja linnun laulua, mutta sen voi toki tulkita näinkin, jolloin kontrasti scherzon villiin groteskiuteen korostuu.

Dima Slobodeniouk korosti orkesterin tummia pohjamelodioita, jolloin jännite herkän solistiyksilön ja uhkaavan yhteisön välillä tuli selkeästi esiin. Passacagliassa oli melkein uskonnollista tunnelmaa, ja lopun burleski taituruus tuntui sekin pikemmin kujanjuoksulta kuin virtuositeetin hurmalta. Persoonallinen ja koskettava tulkinta!

Harri Kuusisaari