Kerrankin kunnon rähinä oopperassa

©Thomas Aurin
Markus Brückin Carlo ja Russell Thomasin Don Alvaro eivät pääse ulos vihan kierteestä.

Historiankirjat kertovat tapauksista, jolloin yleisö on äitynyt käsirysyyn ooppera- tai balettiesityksen aikana. Mutta ei kai enää nykyisin, kun porvariston hillitty charmi täyttää katsomot? Saksassa ja Italiassa aggressioita saattaa purkautua buuausten muodossa, mutta koskaan ennen en ole kokenut esityksen keskeytymistä yleisön reaktioiden vuoksi kuin Verdin Kohtalon voiman ensi-illassa Berliinin Deutsche Operissa syyskuussa.

Kyseessä oli teatterilegenda Frank Castorfin ohjaus, jonka hän oli sijoittanut amerikkalaisjoukkojen valtaamaan Italiaan toisen maailmansodan jälkeen. Ei siinä mitään kummallista ollut, vaikka sotasairaalan raadollisuus tuotiinkin esiin puistattavan verisin lähikuvin.

Mutta se oli osalle yleisöstä liikaa, kun oopperaa keskeyteltiin väliepisodein, joissa Castorfin luottonäyttelijät resitoivat Heiner Müllerin ja Curzio Malaparten tekstejä. Eri puolilla salia alkoi kovaääninen huutelu: ”Tämä ei ole Volksbühne!” [ohjaajan edellinen työpaikka], ”Verdi, Verdi!”, ”Musiikki takaisin!”, ”Keskeytys!” Toiset taas ärsyyntyivät huutelusta ja iskivät takaisin: ”Menkää kotiin!” ”Kunnioittakaa taiteilijoita!”

Näyttelijöiden ei auttanut kuin keskeyttää esitys kymmeneksi minuutiksi. Heikkohermoisimmat katsojat lähtivät kotiin.

Kun musiikki alkoi, rauha palasi. Ärsytyksen syyt jäivät mysteeriksi: miksi ei annettaisi taiteilijoille aikaa kertoa sanottavaansa? Ilmaistaan tunteet sitten lopussa. Mutta mitä kun ohjaaja ei ensi-illan jälkeen enää tule esiin? Ei pahaa oloa voi hommansa hyvin hoitavien laulajien niskoille heittää. Oopperataloilla on tässä pohdittavaa. Turhautunut katsoja ei ole kenellekään hyväksi.

Castorf oli taas antanut idealinkonsa viuhua. Viitteet elokuviin, historiaan ja rasismiin vilistivät kolmea eri kuvaa – katedraali, sotasairaala, ja kuorma-auto / elokuvateatteri – ja live-videoita pyörittävällä näyttämörakennelmalla (lavastus Alexander Denic).

Brasilialainen tanssija Ronni Maciel pyörii koko ajan mukana Leonoran alussa tapetun isän henkenä, ja oopperan perusluonne, sekasortoinen kohtalon heiteltävänä oleminen tulee taatusti esiin.

Punainen lanka oli paikoin kadoksissa, mutta miehitys oli kuitenkin hyvä: Maria José Siri oli väkevä Leonora, ei mikään enkeli, ja Russell Thomas oli vuoroin melankolinen ja aggressiivinen rotunsa vuoksi syrjittynä Don Alvarona. Markus Brückin Carlon maaninen viha sai lähivideokuvissa kauhuelokuvamaista sävyä, ja Jordi Berácerin johtama orkesteri painotti koskettavasti partituurin tummia sävyjä.

Diivojen aika ei ole ohi

Kaikki Regietheaterin aiheuttamat turhautumat saattoi unohtaa edellisenä iltana, kun itse Anna Netrebko loisti samalla lavalla Adriana Lecouvreurin konserttiesityksessä. Hän on saanut vahvistettua keskirekisteriään entisestään, jolloin koko ääniala soi väkevästi ja hivelevästi.

Cilean oopperan päähenkilö, näyttelijätär, antaa Netrebkolle mahdollisuuden diivan teatraalisuuden ja intohimon ilmaisuun, ja koko esitys oli niin huikentelevainen vivahteiden kyllyydessään ja tempojen venyttelyissään, ettei katsoja voinut kuin huokailla.

Ilkeät kielet kertovat, että Netreblo kannattelisi maineellaan myös aviomiestään, tenori Yusif Eyvazovia. Se ei kyllä pidä paikkaansa, vaikka heillä paljon yhteisesiintymisiä onkin. Azerbaijanilainen Eyvazov on ihan omillaan pärjäävä, komean italialaisesti kalskahtava tenori, joka tässäkin esityksessä täytti romanttisen sankarin mitat täysin.

Michelangelo Mazza johti, ja koko ensemble oli mukana siinä hengessä, että nyt annatetaan diivan paistatella ja tuetaan häntä kuin soittimet olisivat lauluääniä.

Netrebko palaa Adriana Lecouvreurin rooliin Pariisin oopperassa huhtikuussa. Hän laulaa tällä kaudella myös Toscaa La Scalassa ja Metropolitanissa sekä Don Carlon Elisabettaa toukokuussa Dresdenissä. Jos vielä saatte johonkin niistä liput, ei kannata aikailla.

Hän on ottanut myös Turandotin roolin ohjelmistoonsa, ja sitä hän kokeilee Münchenissä tammikuussa. Kyseessä on versio, jossa kolmas näytös on leikattu, ja teos loppuu Liun kuolemaan – jossa säveltäjänkin kynä kirposi. Näin jääprinsessalla on vain kaksi kohtausta, In questa reggia ja arvoituskohtaus. Kalliita minuutteja, kun liput maksavat yli 300 euroa.

Harri Kuusisaari