Hietsussa herkuteltiin harpun värikylläisyydellä

Soolouraa tekevä harpisti Sivan Magen aloitti viime kaudella RSO:n riveissä. Kuva: Musician Designs

Arvio: Hietsun paviljonki 18.11.: Sivan Magen, harppu

Varmaan aika harva suomalainen voi sanoa kuulleensa livenä sooloharppua. Harppu on tuttu näky orkesterissa ja etenkin nykymusiikissa yleinen yhtyesoitin, mutta harppuresitaalia ei joka päivä koeta. Nyt sellainen oli tarjolla Klassinen Hietsu -konserttisarjassa, kiitos israelilaistaustaisen huippuharpisti Sivan Magenin, joka työskentelee nykyään Radion sinfoniaorkesterissa. Hietsun paviljonki oli tupaten täynnä innokasta ja monenikäistä yleisöä, joka sai nauttia monipuolisesta kattauksesta harppuohjelmistoa sekä peräti kahdesta erityyppisestä encoresta.

Ennen aikaan harppu oli pianon kaltainen olohuonesoitin, jolle sävellettiin salonkimusiikkia ja tehtiin sovituksia. Tämän konsertin kehyksenä oli 1900-luvun alun Ranska. Sivan Magen oli valinnut mukaan virtuoositeoksia harpisti-säveltäjiltä, esimerkin uutta musiikkia sekä tukun tuttujen pianokappaleiden sovituksia. Sovitusten osuus oli turhankin suuri, niin nautittavaa oli kuunnella nimenomaan harpulle tehtyä musiikkia. Konsertin huippuhetkenä olikin Gabriel Faurén harpputaituri Micheline Kahnille säveltämä runollinen Une châtelaine en sa tour.

Ei voinut olla vaikuttumatta konserttiharpun väkevästä soinnista, kun Marcel Grandjanyn (1891–1975) Rapsodian uhkeat, impressionismia ja uusklassismia yhdistelevät sävelryöpyt täyttivät paviljongin. Mielikuva harpusta eteerisenä soittimena sai kyytiä, kun Magenin kiihkeän musikaalinen ja voimaperäinen soitto vyörytti kuuluville harpun dynaamisuuden: nyanssien skaala oli muheva, ja tekstuurit vaihtelivat helisevistä arpeggioista ja glissandoista raivokkaisiin sointukasoihin, vauhdikkaisiin viuhkoihin ja pisaroiviin kuvioihin. Erilaiset artikulaatiot, huiluäänet ja voimakkuudeltaan vaihtelevat näppäilyt laajensivat palettia niin Faurén herkässä sadunomaisuudessa kuin aikansa suurimpiin harpisteihin kuuluneen Grandjanyn yltäkylläisyydessä. Jännitettyjen kielten ikivanha peruskonsepti on konserttiharpussa kehitetty huimasti resonoivaksi massaksi. Philippe Schoellerin Esstal (2002) hyödynsi sen matalimpia taajuuksia uhkaavan pehmeästi lisäten mukaan korkeita ryöpsähdyksiä sekä hätkähdyttävän teräviä akordeja, vaikkei varsinaisia laajennettuja soittotapoja käytettykään.

Pianokappaleiden harppusovituksilla on pitkät perinteet, ja suurin osa nyt kuulluista sovituksista istui harpulle erinomaisesti, parhaimpana Debussyn Arabesque nro 1 ja Chopinin kaksi masurkkaa. Brahmsin Kaksi intermezzoa täysipainoisine pianotekstuureineen tuntuivat yhdentekevämmiltä, kun taas Chopinin masurkasta op 17 nro 4 Magen tarjosi ihastuttavan, surumielisen koristeellisen tulkinnan. Itse hän oli sovittanut kaksi Debussyn Estampes-sarjan osaa, ”Ilta Granadassa” ja ”Puutarhat sateessa”. Näistä ensimmäinen suoraviivaisine melodioineen toi lähinnä karusti esiin harpun ja pianon väliset erot: näppäilysoittimena harppu ei luo luonnollista legatoa, ja myös toistettavat äänet, repetitiot, ovat sille epäluontevia. Sen sijaan ”Puutarhat sateessa” -osan viuhuvista pisaraverhoista harppu paljasti ilmavan näkökulman. Chopinin Minuuttivalssin juoksutuksissa saattoi hämmästellä harpistilta vaadittavaa hikoiluttavaa pedaalijalkatyötä. Pedaalia tarvitaan kromaattisten sävelten tuottamiseksi.

Hieno valinta lopetuskappaleeksi oli harpisti-säveltäjä Henriette Renién (1875–1956) Ballade fantastique. Se heijasteli ranskalaisten Edgar Allan Poe -maniaa kertoessaan Kielivä sydän -kauhunovellin tarinan. Jos harpisti-säveltäjä Grandjanyn teos oli hieman sekava virtuoosinumero, Renién balladi oli vangitseva, myrskyisä sävelruno pakkomielteestä ja syyllisyydestä. Lopussa murhatun ruumiin loputon sydämensyke alkaa murista bassokielissä vainoavasti. Magen esitti balladin kuumeisen eläytyvästi ja värikylläisesti artikuloiden.

Auli Särkiö-Pitkänen