Hajanaisia kuvia koronakeväästä

Hallitus latelee toimenpiteitään tiedotustilaisuuksissa, mutta mitä tekemistä sillä on Mozartin musiikin kanssa? Kuva: Stefan Bremet

Jos tämä tuntuu todellisuudelta, se on katsojan omassa päässä. Näin sanelee ”Kansallisoopperan rajapintapäällikkö” talon kauden avanneessa Mozart mukaelmassa Covid fan tutte, joka peilaa koronakevään tapahtumia ja tuntoja. Niinhän se oopperassa aina on, ja siksi tällainen todellisuuspohjainen aihe on vaikea – ellei mennä kabareemaisen yhteiskuntasatiirin puolelle.

Libretisti Minna Lindgren on ollut asialla nokkelin kääntein ja saanut mahdutettua puoleentoista tuntiin paljon kollektiivisia muistoja ministeriviisikon tiedotustilaisuuksista maskikauppasotkuihin ja etätöiden Teams-palavereista vanhusten asemaan ja ravintoloiden sulkemiseen. Kevään termit kuten laumasuoja, turvaväli, uusi normaali ja viruslinko vilistävät mukana – ja tietenkin hallituksen strategia ”testaa, jäljitä, eristä ja hoida”.

Uusi teksti on liitetty Mozartin Cosi fan tutte -oopperan numeroihin leikkaa ja liimaa -periaatteella, ja mukana on myös numeroita Taikahuilusta ja Don Giovannista. Kerronta kulkee kahdella tasolla. Kehyksenä koronakevään kohtausten sarjalle on oopperatalon reaaliaikainen tilanne, jossa ollaan ensin esittämässä Valkyyriaa – kuten alun perin pitikin. Esa-Pekka Salosen johtama orkesteri pääsee sen alkusoitossa jo kotvan matkaa eteenpäin, kun esitys keskeytetään, ja Wagnerin Wotanit ja Valkyyriat vedetään tekemään uutta Mozart-kyhäelmää.

Tekstiä kirjoitetaan esityksen kuluessa, ja kukaan ei oikein tiedä, mitä hommasta tulee. Näyttelijä Sanna-Kaisa Palon esittämä rajapintapäällikö parsii tyynen maanläheisesti kokoon tätä tilapäisprojektin improvisaatiota. Muutenkin asetelma antaa mahdollisuuden ironisoida oopperantekoa: “nostelkaa käsiä niin näyttää että eläydytte”, “finaaleissa sama asia sanotaan kuuteen kertaan jne.” Ne jäävät vähän sivulauseen laimeiksi hörähdyksiksi.

Olisi kätevää, jos komedialla oopperanteon kaoottisuudesta voisi oikeuttaa lopputuloksen hajanaisuuden, mutta aivan siihen ei nyt ylletä. Covid fan tutte jää irrallisten kohtausten sarjaksi, ja välkkyjen ideoiden välissä on myös väkinäistä ”nyt me viihdytetään” -junnaamista. Näin etenkin puheosuuksissa, joissa on jouduttu vähän kuin ojasta allikkoon – alkuperäiset secco-resitatiivit haluttiin pois teosta pilaamasta, mutta suomalaisesta huumorista ei oikein ollut korvaajaksi.

Uusi teksti ei aina sovi Mozartin säveliin, vaikka Minna Lindgren onkin tutkinut tarkasti kohtausten karaktäärit. ”Tarvittiin yksi huoleton duetto, yksi hempeä aaria ja toinen innokkaan vauhdikas, ja päättäväinen kvintetto”, hän kertoo ohjelmakirjassa. Silti alkuteoksen ensemblekohtaukset tekee ainutlaatuisiksi se, miten ne nousevat komediakohelluksen yläpuolelle jonnekin metatodellisuuteen. Nyt tätä vieraannutusta ei saada, kun arkisuus jyrää.

Esimerkiksi ajan pysäyttävien, melankolisten jäähyväiskvinteton ja sitä seuraavan “lempeän tuulen” trion (Di scrivemi – Soave sia il vento) karaktääriä ainakaan minä en saa millään yhdistettyä hallituksen tiedotustilaisuuden toimenpideluetteloon. Ei, vaikka triossa alkuperäistä yhteyttä kuvitetaan leikkilaivoja nostelemalla.

Olenko ikävä tosikko? Eihän Mozart Covid fan tuttessa ole edes pääasia, vaan siinä nauretaan meille itsellemme. Totta, mutta olisiko siihen sopinut joku parodisempi musiikki? Vaikka Rossini? Ehkä paras musiikkidramaturginen keikaus on se, kun Ferrandon Un’aura amorosa -aariasta tulee serenadi palvelukotiin suljetulle äidille. Tuomas Katajala lauloi sen koskettavasti.

Tekijät eivät halunneet tehdä poliittista satiiria, mutta sellaisen ainekset olisivat terävöittäneet kokonaisuutta. Hallituksen ja terveyden asiantuntijoiden hukassa olo kuitenkin tulee selväksi. He eivät edes tiedä, mitä tiedetään ja jahkailevat maskipakon kanssa. Sitten esiin astuu Roope Ankan asuun puettu taloustietäjä ja saa heidät innostumaan elvytyspaketista.

Lopussa yritetään haavilla metsästää itse virusta, punapukuista tanssijaa, ja saadaankin se häkkiin. Lauletaan ajasta, jossa talous elpyy ja oopperassa esitetään Wagneria, mutta ilmaan jää silti pelokas epätietoisuus. Se vallitsee juuri nyt, ja finaaliensemble saakin pakkoriemun makua.

Karita Mattila veti taas pisteet kotiin roolimuutosleikissään.

Laulajatiimissä ei ole valittamista. Shown varastaa Karita Mattila, jonka alkuperäinen Despinan rooli on hajotettu moneksi karaktääriksi. Hän on karanteeniin joutuva diiva, virolainen maskikauppias, vanha mummo, joka ei suostu holhottavaksi, rokotetaan tuputtava tohtori jne. Mattila vei roolinvaihtoleikin läpi tunnetulla karismallaan. Osa hänen osuuksistaan on leikattu miesrooleista, jolloin aariasta tulee duetto, ja muutenkin Mozartin tuntijoilla on bongattavaa.

Esityksen Wagner-sopraanot ovat ministereitä ja miehet terveysasiantuntijoita. Edellisille löytyy hauskempia tilanteita ja karaktäärejä. Johanna Rusanen pitää kuntopyörän selästä lapsilleen kotikoulua, ja Miina-Liisa Värelä on tukehtua kaurapuuroon ravintolaa kaivatessaan. Mozart on kummallakin hyvin hallussa, vaikkei se heidän fakkiaan enää olekaan.

Miesten osuudet jäävät aika arkisiksi – mitä muuta televisiossa jäykistelevät asiantuntijat olisivat. Sekä Katajala että Waltteri Torikka ovat silti erinomaisesti läsnä vaihtelevissa ensembleissä ja tilanteissa. Alkuperäisteoksen pääpiru Don Alfonso ei tässä oikein saa kunnon roolia, vaikka Tommi Hakala sen hyvin tekeekin.

Kuoro laulaa etäyhteyksillä nähtyjen koronagaalojen tapaan. Mukaan oli saatu oopperan näyttämömiehetkin trukkikuskeina, samoin kuin tiedotustilaisuuksien viittomakielen tulkki Outi Huusko. Pianisti on nostettu resitatiiveja säestämästä lavalle Mouzart-hahmoksi (Ylermi Rajamaa), jonka tehtävänä on lurautella välisoittoja sen aikaa, kunnes seuraava kohtaus saadaan kasaan. Tinder-deittailustakin on saatu duetto, vaikka tenorin ja sopraanon yritys kaatuu turvaväleihin ja rajapintapäällikköön.

Ohjaaja Jussi Nikkilän tehtävänä olisi ollut tiivistää hajanaista kokonaisuutta näyttämötoiminnalla, mutta siihen hän ei ole pystynyt vaan päinvastoin tekee rytmitykselle hallaa kömpelöillä puheosuuksilla ja puskahuumorilla. Mark Väisäsen tietoisen arkista lavastusta hallitsee alussa taustan jättikännykkä, jolla tekstit vilistävät, ja lopussa välkkyvä koronaviruspyörä. Erika Turusen puvustus on toimiva yhdistelmä arkea ja oopperaa. Esa-Pekka Salosen musiikinjohto on suvereenia.

Harri Kuusisaari