Eksoottisten unelmien loppu

Hiromi Omura teki Butterlystä totuttua voimakkaamman mutta samalla hieman kolkon hahmon.

Kyyneliä, rakkautta, kaipausta, koskettavuutta. Kansallisoopperan markkinointiosaston luonnehdinnat Puccinin Madama Butterflysta osuivat teoksen kliseisimpiin mielikuviin. Vain eksoottinen lumo puuttui. Itse esitys tarjosi kuitenkin jotain muuta.

Kiinnostavinta japanilaisen veteraaniohjaajan Yoshi Oidan tulkinnassa on se suorasukainen realismi, jolla hän aihetta lähestyy. Hän kertoo itse 12-vuotiaana nähneensä, miten amerikkalaissotilaat sodanjälkeisessä Japanissa kohtelivat paikallisia geishoja, eikä siinä varmaan jäänyt kaunisteluille sijaa. Kolonialistinen ylimielisyys epäilemättä jylläsi.

Kansallisoopperassa esillä on yhdistelmä Puccinin vuosina 1904 ja 1907 tekemistä versioista, joista jälkimmäistä näkee hyvin harvoin. Siinä korostuu amerikkalaisen meriupseeri Pinkertonin rasismi. Ällötys valtaa katsojan miehen ladellessa kommentteja japanilaisista vinosilmistä, ruuasta ja muusta. Myöhemmin Puccini siisti niitä, mikä oli sikäli järkevää, että näin negatiivisen vireen jälkeen on vaikea uskoa enää mihinkään rakkausduettoihin.

Tulkinta herättää kysymyksiä. Mitä Pinkerton Butterflystä haluaa, jos hän kerran japanilaisia halveksii? Seksiä ehkä, mutta eikö se onnistuisi ilman avioliittoakin, jos kerran tunteita ei ole pelissä? Onko Butterfly bisneksestä tietoinen geisha vai oikeasti rakastunut, herkkäuskoinen alaikäinen tyttö? 

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi