Baletti mielen jakaantumisesta jää laimeaksi

Lucas Jerkander ja Michal Krčmář loistavat Jekyllin ja Hyden kamppailuduetossa. Kuvat: Mirka Kleemola

Kansallisbaletin rohkeus tuoda suuren teoksen kantaesitys keskelle pandemiaa on kunnioitettavaa. Kauhutarinoiden klassikosta Jekyll & Hyde ei ennen ole tehty balettia, musiikkivalinnat olivat kunnianhimoisia, eikä tanssijoiden tasosta pitäisi lopputuloksen jäädä kiinni. Silti teos hukkaa mahdollisuutensa, eikä esitys pääse lentoon.

Harvoin on runsaat kaksi ja puoli tuntia tuntunut näin pitkältä. Syyllisiä on vaikea etsiä muualta kuin koreografi Val Caniparolista, jonka laimea työ antaa odottaa koko ajan sitä, miksi balettiin tullaan: vahvaa tanssikerrontaa ja liikkeen ilmaisua.

Tai kyllä oikeastaan se tähtihetkikin tulee, vähän ennen loppua, kun tohtori Jekyll ja hänen kokeissaan esiin manaama pimeä puolensa Hyde tanssivat kuusiminuuttisen mittelödueton. Se antaa Lucas Jerkanderille ja Michal Krčmářille tilaisuuden loistaa. Siinä jylläävät alkukantaiset voimat ilman tarinallista krääsää.

Louis Stevensonin novelli The Strange Case of Dr Jekyll and Mir Hyde julkaistiin vuonna 1886, ja aiheesta on tehty arviolta yli 120 näyttämö- ja elokuvasovitusta. Tunnetuimpia on Frank Windhornin säveltämä ja Leslie Bricuseen käsikirjoittama musikaali, joka nähtiin Turun kaupunginteatterissa 2013 ja pyörii parhaillaan Lahden kaupunginteatterissa.

Mielen jakaantuneisuus hyvän ja pahaan on haasteita tarjoava aihe, ja myös ajankohtainen – ajatellaan vaikka huumeriippuvaisia, joiden mielessä normaaliminä Jekyll ja demoninen, tuhoava Hyde taistelevat. Jälkimmäinen voi saada myös ihan korrektin ulkoisen muodon.

Musikaalissa tarinaan on lisätty romantiikkaa ja korostettu Lontoon katujen vaarallisuutta ja kapakoiden paheellisuutta, mutta siinä on myös ratkaistu onnistuneesti naisroolien puute ja selitetty, miksi tohtori tekee kehnosti päättyvän ihmiskokeensa.

Val Caniparolilla on alusta asti vaikeuksia perustella katsojalle, miksi tarina vaatii balettimuodon, sillä tanssin mahdollisuuksia hän käyttää perin laiskasti. Kohtaus mielisairaalassa vielä menee, se tuo mieleen Mats Ekin. Lontoon kaduilla sen sijaan tyydytään heiluttelemaan sateenvarjoja ja kapakassa vääntelehtimään muka syntisesti.

Naiset kirkuvat mielisairaalassa. Jekyll & Hyde -baletti satsaa realistisiin kuviin. Olisiko realismin ulkopuolelta löytynyt enemmän?

Juhlakohtaus olisi antanut aineksia perinteiseen balettiloistoon, mutta siitäkään koreografi ei saa irti kuin ihmeen vähän – vaisuja kaksintansseja neoklassisen baletin peruskuvioin. Oliko ongelmana se, että Caniparoli joutui harjoittamaan teoksen etäyhteyksien varassa?

Tohtorin laboratoriosta puuttuu se maaginen tunnelma, joka toisi tämän toimille motiivia. Hallusinaatioissa päästään vihdoin askeleen verran ulos realismista, mutta niissäkin keinot olisi pitänyt viedä pidemmälle, hulluuden rajoille. Kun Hyde pääsee toisessa näytöksessä toteuttamaan pahuuttaan, lisäannos jännitystä ei olisi ollut pahitteeksi.

David Israel Renyosonin puvut ja lavasteet liittävät teoksen alkuperäiseen viktoriaaniseen aikaan. Visuaalinen ilme on koko ajan tumma, jopa kolkko, eivätkä siirreltävät huonekalut riitä fantasian lentoon päästämiseen. En halua liikaa verrata musikaaliin, mutta ainakin Turussa silkkaa näyttämötaikaa oli paljon enemmän.

Esityksen pelastavat hienot tanssijat. Lucas Jerkander saa Jekyllin hahmoon Faust-tyylistä psykologista kehitystä alun tiedonjanosta vähittäiseen pahalle antautumiseen. Michal Krčmář ei tee Hydestä groteskia vaan väläyttelee demoniaa herrasmiehen kaavun alta. Hanako Matsune Jekyllin morsiamena ja Rebekka King prostituoituna tekevät korrektit roolityöt, mutta kovin paljon aineksia koreografia ei heille anna.

Suuremmalle baletille tarjoutuu tehtäviä niin mielisairaalan potilaina, prostituoituina kuin juhlavieraina, ja lapsijoukko käväisee lyhyesti lavalla hallusinaatiossa. Roolinimikkeitä on paljon, ja aina ei ehdi hahmottaa, kuka on kuka. Itse kirjailija Stevenssonin ottaminen mukaan – tarina tapahtuu hänen hallusinaatioissaan – ei tuonut paljoakaan lisäarvoa tarinan selkeyden kannalta.

Naiset, tässä tapauksessa Hanako Matsunen esittämä Nellie Carew, saavat tarinassa jäädä päähenkilön jakomielisyyden varjoon.

Musiikin koostamisessa koreografin apuna on ollut Kansas City Ballet’n musiikillinen johtaja Ramona Pansegrau. Kokonaisuus rakentuu puolalaisen musiikin varaan.

Krzysztof Pendereckin teokset, erityisesti 1. ja 3. sinfonia, kuvaavat raastavine dissonansseineen ja jyskyttävine rytmeineen kohtauksia, joissa Jekyllin mieli hajoaa. Henryk Goreckin minimalistishenkinen musiikki (erityisesti Kleines requiem) tasapainottaa sitä. Wojciech Kilarin Shostakovitsh-henkinen, maaninen Orawa soi hullujenhuoneella.

Kun mukaan ottaa vielä klassiset jännitystä luovat tehosteäänet kuten kirskunnat, niin musiikillinen maisema muodostuu tuhdiksi mutta hieman päällekäyväksi. Hengähtää saa vasta, kun alussa soinut Chopinin preludi palaa.

Kapellimestari Garret Keast sai seisoa osan iltaa tyhjän panttina, sillä suuremmat orkesteriteokset tulivat nauhalta Kansallisoopperan orkesterin soittamana, ja pienempi joukko muusikkoja oli paikalla huolehtimassa livemusiikista. Korona-ajan kummallisuuksia.

Harri Kuusisaari