Baletin alamäki jatkuu

© Mirka Kleemola Michal Krčmář, Linda Haakana ja Samuli Poutanen uudessa Kamelianaisessa.

Kansallisbaletti on viime aikoina tarjonnut uusissa juonellisissa klassikoissaan pettymyksiä toisensa perään, ja uusi Kamelianainen jatkaa johdonmukaisesti samalla linjalla.

Alexandre Dumas’n pariisilaisromaani kurtisaanin elostelusta, rakastumisesta ja keuhkotautiin kuolemisesta on saanut lukemattomia näyttämötulkintoja, tunnetuimpana Verdin ooppera La Traviata, Baletiksikin se on päätynyt useaan kertaan, ehkä hienoimpana John Neumeierin koreografia, joka valmistui Stuttgartiin 1978 ja pyörii Hampurissa yhä.

En voi ymmärtää, mikä on saanut Kansallisbaletin johtajan Kenneth Greven tarttumaan juuri Val Camiparolin vuonna 1994 Floridan baletille valmistuneeseen versioon. Se on tarinan tulkinnoista ulkokohtaisimpia, vailla mitään psykologisen kerronnan otetta.

Näyttävää neoklassista tanssia kyllä nähdään. Koko alkuosa menee tanssinäytöksen merkeissä, ryhmien muodostelmia seuratessa. Jää kokonaan hämäräksi, kuka tämä kurtisaani Marguerite on. Linda Haakanan neutraali roolitulkinta ei kerro mitään hahmon dekadentista taustasta, ja rakastuminen hämmennys jäävät kunnolla ilmaisematta.

Michail Krčmářin tulkitsemassa Armand Duvalissa ei ole romanttista rakastajaa juuri nimeksikään, ja hahmo saa pontta vasta kolmannessa näytöksessä, kun hän tanssittaa kokettia hutsuaan ja nöyryyttää häntä jättänyttä Margueritea.

Ja entä toisen näytöksen kohtaus, jossa Armandin isä (Jani Talo) tulee myrkyttämään rakastavaisten maaseutuidyllin vaatimalla perhekunnian vuoksi tyttöä jättämään pojan? Nähdään muutama hassusti nyrjähtävä käsiele ja nyrpeä irvistys, mutta taustat ja motiivit eivät käy liikekielestä esiin millään tavalla. Ei voi kuin kaivata Verdin oopperaa, jossa kaikki raastavat ristiriidat tulevat iholle asti musiikin keinoin.

Perusongelma on itse koreografiassa – en tiedä, mitä tämän Bostonin baletin (josta versio on lainassa) tanssijat ovat saaneet rooleista irti. Camiparoli tuntuu halunneen jättää miimisen kerronnan vähiin muttei ole tanssilla löytänyt vastaavia keinoja tilalle.

Pelkistyneen loppukohtauksen koreografi on tehnyt uusiksi Kansallisbalettia varten, ja se onkin esityksen parasta antia. Keuhkotautinen Marguerite vain on sängyssään, näkee näyn menetetystä onnesta ja kuolee. Tässä vihdoin löytyy emotionaalinen yhteys myös Fréderik Chopinin musiikkiin, johon teos perustuu. Alkuosa teoksesta Andante spinato e grande Polonaise soljuu aineettomasti, elämä liukuu pois kuin hiekka sormien läpi.

Muuten musiikkidramaturigia on kummallista alusta asti. Ensin kuullaan ensimmäisen pianokonserton alkusoitto, sitten hypätään suoraan viimeiseen osaan ja pian palataan alkupuolelle. Teoksen runollinen kimmellys ei mielestäni sovi kuvaamaan samppanjaa kuplivaa aistillista rappiota, vaikka ohjelmakirjassa kuinka väitetään toisin. Liikkeen rytmitykseksi Chopinilla olisi ollut lukematon määrä tanssirytmiin pohjaavia teoksia.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi