Arvio: Trubaduuri kuvilla ja ilman

Tahtojen taistelua Trubaduurissa: Elena Stikhina Leonorana ja Claudio Otelli kreivi Lunana.

Verdin Trubaduuri on aariaoopperoiden kuningas ja suurten laulajien taidonnäytön paikka, johon ei yleensä ole edes yritetty sotkea ohjaajan puumerkkiä. Toinen toistaan upeammat aariat lauletaan rampissa, ja yleisö lakoaa rakkauden, vihan mustasukkaisuuden ja koston leiskuvissa tunteissa, joiden siivellä sotkuinen juonikin toimii.

Kansallisooppera on lainannut Barcelonan Liceusta Joan Anton Rechin ohjaaman ja lavastaman tuotannon, joka yrittää vähän enemmän sitomalla oopperan visualisointiin Fransisco de Goyan etsaussarjan Sodan tuhoja, joka kuvaa Espanjan itsenäisyyssodan järjettömyyksiä.

Projektioissa tulvii väkivaltaa, kaaosta, kirkuvia lapsia ja naisia, sojottavia raajoja. Idea on hyvä, sillä sisällissodasta Trubaduurissakin on kysymys. Lapsena erilleen joutuneet veljekset kreivi Luna ja mustalaisten parissa elävä trubaduuri Manrico ovat veljeydestään tietämättä vihollisleireissä ja taistelevat samasta Leonorasta.

Juonen epäloogisuus tulee esiin jo siinä, että miksi Manrico ei muka vieläkään tiedä alkuperäänsä, vaikka kasvattajaäiti Azucena kertoo heittäneensä polttoroviolle oman lapsensa, vaikka sinne piti lentää Manrico kostona äidin murhasta. No, logiikasta viis –  identiteettien hukassa olo kaaoksen keskellä sopii draamaan, ja Goyan kuvat korostavat tätä sekasortoa.

Näin tuotannoin ensi-illan ja myöhemmän esityksen. Ensi-illassa kuvat tehosivat: ne toivat aarioille raadollisen tunnetaustan, jota ilman upean melodiat voisivat olla eskapistisia. Toisella näkemällä ohjauksen heikkoudet alkoivat korostua.

Taitelija Goya näyttämöllä Timo Paavolan hahmossa oli vähän orpo, olisipa hän edes maalaamalla motivoinut oloaan. Kuvia oli oopperan kestoon nähden aika vähän, ja ne pääsivät täyteen tehoonsa vasta loppupuolella.

Haluatko lukea koko artikkelin? Lisää lukuoikeuksiasi